Ujo piimä

Olen herkkä itkeä tihrustamaan asiasta kuin asiasta, tunneihminen kun olen. Aina kun annan itselleni luvan olla aito, eläydyn toisten tunteisiin ja tunnelmiin usein niin vahvasti, että ne koskettavat ihan syvältä. Pidän tätä herkkyyttä lahjana, jonka olemassaolon soisin olevan hyväksytympää. Joskus vaan ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä olla niin tunteellinen, kuin mitä tilanteissa aidoimmillaan olisi. Moni myös häpeää näyttää tunteitaan julkisesti. Jotkut, eteenkin miehet, katsovat leffoja analysoiden kuvan teknisiä puutteita tai eri aikaan kuvatuissa otoissa näkyviä lapsuksia lavasteiden sijoitteluissa. Patoavat tunteensa ja tarinaan eläytymisensä taustalle, kommentoivat asioita mielummin ääneen koko ajan, etteivät vaan ajautuisi herkistymään liikaa. Toiset sinnittelevät naamarinsa kanssa vaikka minkälaisissa tilanteissa, analysoivat käyttäytymistään aina ensin aivoillaan, ennen spontaania reaktioita asioihin. Mutta missä tästä on aitous, rentous ja purskahteleva pulppuaminen, itsensä likoon laittaminen tai stressitön elämä? Mitä on tämä varautunut kireys ja olemisen pelko, ahdistunut pakko käyttäytyä hillitysti, soveliaasti ja niinkuin kaikki muutkin? Halu olla herättämättä liikaa huomiota, olla erottumatta massasta?

Huomaan että toinen tyttäristäni on kanssani samaa maata – hänet saa kyyneliin jo pelkät empatiat Idols-häviäjää kohtaan. Ja minä ihailen suunnattomasti tällaista tunneaitoutta, uskallusta olla oma itsensä, tuntea asiat aidosti. Kunpa se vain hänelläkin säilyisi vahvana, esillä ja näkyvillä! Olin tällä viikolla katsomassa esikoiseni koulun kevätjuhlaa. Kerrassaan ihania, koskettavia, suloisia ja rakastettavia pikkuihmisten esityksiä ilta täynnä. Mutta yksi asia pisti kyllä esiintyjissä silmään. Niin valtavan hyviä kuin he kaikki olivatkin, oli ujous ja esiintymisarkuus ihan silmiinpistävää mitä vanhempia esiintyjät olivat. Mihin lapsilta katoaa vuosien saatossa se rentous ja rohkeus olla oma itsensä? Mikä meille suomalaisille siinä esiintymisessä on niin pelottavaa? Kaikki näistäkin oppilaista suoriutuivat esityksistään teknisesti aivan loistavasti, mutta väkisinkin tuli mieleen halu ravistella hartioista jäykkyys pois, rentouttaa ja rohkaista heidät katsomaan yleisöön päin, heilutella raajojaan hetken että se ramppikuumekipsi olisi murentunut edes vähän. Esiintymiskyky ja tekemisen aitous ovat ihan oleellisen tärkeitä taitoja aikuisenakin – olisiko meidän koulujen opetussuunnitelmiimme siis lisättävä draama- ja esiintymiskoulutusta ihan ratkaisevasti? Saada muiden edessä asiansa esittäminen ja ”mokaaminenkin” niin luonnolliseksi osaksi arkea, ettei sitä tarvitsisi enää niin hurjasti jännittää?

Psykiatrian erikoislääkäri Juhani Mattila on kirjoittanut oheisen kirjan ujouden ja yksinäisyyden suhteesta toisiinsa: ”Ujous liittyy Mattilan mukaan tiiviisti yksinäisyyden ongelmaan, jota Mattila pitää monien mielenterveydenhäiriöiden, kuten vakavan masentuneisuuden, syynä.” Kuinka paljon siis masentuneisuutta, koulukiusaamista, syrjäytymistä, ulkopuolisuuden tunteita ja mielenterveydenkin ongelmia olisi ehkäistävissä pelkästään esiintymisen ja esillä olon totuttelun lisäämisellä ihan jokaisella koulutunnilla, missä aineessa tahansa? Että rohkaistaisiin lapsia olemaan enemmän omanlaisiaan, tekemään hassuja virheitä, pöljäilemään, mokaamaan...vaikka tekemällä niitä itse liikoja nolostumatta ensin! Olemalla rennompia esimerkkejä siitä, ettei hassut jutut haittaa eikä tapa. Höllätä vähän tästä suorittamisesta ja samanlaisuuden paineesta, olemalla itsekin välillä ihan nurinkurin. Hattua nostan tyttöjeni päiväkodille monestakin asiasta, mutta eteenkin harrastamastaan nurinkurinpäivästä puolivuosittain. Kuinka riemastuttavaa lapsista onkaan mennä hoitopaikkaan yöpuku päällä, syödä iltapalaa aamulla tuolin päältä, rikkoa totuttuja rutiineja ihan niin paljon kuin vain mielikuvitus antaa sijaa. Ne ovat hulvattoman hauskoja päiviä ja lapset ovat aina tulleet ihan naamat näkkärillä päivien jälkeen kotiin. Pöljäily ei haittaa – sitä pitäisi vain osata aktiivisemmin jatkaa ihan aikuisikään saakka!

Hullutellaan hieman helteellä, jookos!

Oletko vapaa?

Jotenkin on hassua, ilkeää ja jopa ahdistavaa kuinka paljon ihmiset haluavat määräillä toisia, muuttaa muita omien ”parempien” aivoitustensa, arvojensa ja odotustensa mukaisiksi. Lähtien ihan mielipidevaikuttajista, poliittisista ja uskonnollisista johtajista papukaijoineen ihan mikrotason puolisonkoulutukseen asti. Riidellään, soditaan ja möksähdetään kunnei aivopesu sitten niin vain tapahdukaan. Vastapuoli muka ”pettää” odotukset, jotka ovatkin oikeasti vain oman pään sisällä lokeroituja odotusarvoja, omien mielihalujen tai tarpeiden tyydyttämistä palvelevia sääntöjä – ei yhteisiä sopimuksia olemisen mallista, ei annettuja lupauksia hautaan saakka.

Luen parhaillaan hyvän ystäväni lainaamaa Anthony De Mellon kirjaa ”Havahtuminen”. Taisi ystäväni kahvipöytäkeskustelumme jälkeen nähdä minkälaista henkistä tukea olin taas tällä kertaa vailla. Kirjassa on viisaita sanoja, eikä lukeminen tahdo edetä kovinkaan nopeasti, kun alan lukemisen ohessa miettimään ja pohtimaan lauseita ja niiden syvempiä merkityksiä ihan ajan kanssa. Yksi viimeisimpiä päänsavuttajia olivat De Mellon sanat itsekkyydestä ja heräämisestä muiden itsekkyyden vaikutuspiiristä pois: ”Herääminen on osaksi sitä, että elätte elämäänne niin kuin se teistä itsestänne on sopivaa. Ja ymmärtäkää tämä: se ei ole itsekkyyttä. Itsekkyyttä on se, että vaatii jotakuta toista elämään niinkuin teistä on sopivaa....On itsekästä vaatia ketään elämään teidän makunne, ylpeytenne, voitonhalunne tai mielihyvänne mukaan.” Voi kuinka oikeassa hän onkaan! Niin kauan kuin hoitaa velvollisuutensa vaikka alaikäistä jälkikasvuaan tai lupaamiaan sitoumuksiaan kohtaan, on ihmisen voitava olla vapaa etsimään myös omaa onneaan ja onnellisuuttaan, omin tavoin. Elämään sitä yhtä ainoaa elämäänsä siinä rytmissä kuin haluaa, tekemään niitä juuri itselleen mieluisia asioita, silti toki sovitellen olemistaan ympäristöön. Niin kauan kuin on vastuullinen tekemisissään, ei voi olla väärin järjestää elämänsä polkua niin, että myös itsellä on hyvä ja mielekästä olla.

Ihailen suunnattomasti vaikka parisuhteita, joissa puolisot ovat vapaita hengittämään ja saavat elää itsensä näköistä elämää, silti rakkauden ja välittämisen ollen vahvasti läsnä. Kuinka voidaan olla välillä kaukana ja erillään, yhdessä ja itsenäisiä, henkisesti silti ihan liki. Kuinka kunnioitetaan toisen erilaisuutta ilman että ollaan käyttämästään ajasta tai kokemuksistaan kateellisia, seurastaan mustasukkaisia tai tekemisistään näreissään. Arvostetaan erilaisia polkuja, ilman jatkuvaa pyrkimystä muuttaa toista omaan muottiinsa, ilman oman onnellisuuden sitomista toisen jatkuvaan läsnäoloon, yhdessä tekemiseen tai samanlaisuuteen. Ei tukahduteta toista itsekkäillä vaatimuksilla, vaan ollaan omanlaisestaan kumppanista terveesti ylpeitä, annetaan toisen kehittyä vapaudessa, ilman kahleita. Koska vapaudessa lintukin palaa sinne, missä on miellyttävin ilmanala olla. Sinne missä hyväksytään sellaisenaan, missä voi olla ihan auki ja rehellinen. Omanlainen.

Eräs viimepäivinä kohahduttanut keskustelu koskettaa myös itsemääräämisoikeuttamme ja oikeuttamme olla vapaa, päättää omasta kohtalostamme ihan itse. En voi ymmärtää miksei lääketiede ja lainsäädäntö salli päättää kunniallisesti ikiomaa elämäänsä, jos kaikissa sielun ja hengen voimissaan hyväksyy rajaehdot millä täältä aikanaan tahtoisi lähteä. Miksei voi ajoissa päättää armollisesta, hallitusta ja sisäsiististä lähdöstään, ilman pitkitettyä tuskaa, ilman että tarvitsisi etsiä ja kerätä viimeiset voimansa epätoivoisiin itsensä nirhaamiskeinoihin vaikeamman kautta? Miksei täällä holhousyhteiskunnassa saa edes tappaa itseään nopeasti, jos niin kerran haluaa? Eutanasian oikeutuksesta erinomaisesti täältä – yhdyn täysin näihin ajatuksiin.

Voi minä en ymmärrä miksi omannäköisen elämän tavoittelu on muille niin raskasta, eteenkään jos se ei vahingoita, loukkaa tai muilta ole pois. Ja se, että on vain muonavahvuudesta pois, yksi veronmaksaja, elättäjä tai suvun jatke vähemmän, ei saisi olla pakottava syy ketään missään pitää, jos siellä missään ei halua enää olla. Enkä ymmärrä mitä niin väärin voi esimerkiksi itsensä lopettamisessa olla. Minä en ainakaan aio viettää viimeisiä vuosiani vihanneksena toisten käänneltävänä, huutaen kipujani ääneen yökaudet. Sekään ei ole itsekkyyttä. Vaan se on, jos armollinen lähteminen täältä muiden tahdosta estetään.

Sielu pilven reunalla

Äiti.

Ihmisen tärkein vaikuttaja. Tyttären roolimalli ja idoli, pojalle kooste tulevaisuuden ihannevaimon luonteenpiirteistä. Äiti vaikuttaa kaikkeen, kaikkialla, joka päivä. Eikä äidin rakkaus tai rakkaus äitiin koskaan katoa.

Minulla on äidin kädet ja varpaat, mielestäni vartaloni kauneimmat osat. Samanlainen hymy, samanlaiset sopivan pienet rinnat urheiluun, luomet samoissa kohdin. Pidän kokeilevan klassisesta vaatetyylistä, laadukkaista esineistä, korkokengistä, isoista näyttävistä hopeakoruista ja pelkistetystä kauneuskäsitteestä, äitini esimerkin mukaisesti. Välillä olen samallatapaa hiljainen, omissa ajatuksissani, katson kauniita tyttäriäni äitini rakastavin silmin. Olen sitkeä puurtaja, loputtoman tunnollinen ja uhrautuva. Ajattelen enemmän muiden parasta kuin itseni, ihan liikaakin. Aivan kuten äitini. Ja meitä ovat aina viehättäneet samanlaiset miehet: lempeäkatseiset, kohteliaat, älykkäät, hyvätapaiset, vahvakätiset ja tekevät.

Lapsuuden jälkeen äitiään kaipaa lähelleen eniten silloin, kun on raskaana omasta lapsesta. Silloin naiseuden yhtäläisyydet huomaa kaikkein konkreettisimmin. Silloin haluaa tutustua äitiinsä uudelleen, haluaa jakaa ja vertailla kokemuksia, kokea suvun naisten jatkumo. Keskustella naisten iloista ja kivuista aikuisin silmin, parisuhteista ja perheistä, pettymyksistä ja haaveista, sillä luottamuksella ja samuudella mitä vain oman äitinsä kanssa voi kokea. Minä jäin tästä kaikesta paitsi, ja olen siitä äärettömän surullinen.

Mutta yritän jatkaa sukuni naisten viisautta ja kokemusta silti eteenpäin, kuten parhaiten pystyn. Jos kohtalonani on sama persoonallisuuden hidas tuhoutuminen kuten äidilläni, saavat omat aikuiset tyttäreni tutustua aikanaan minuun sitten tekstieni ja kuvieni kautta, kun en niitä itse jakamaan enää kykene. Olen molemmille rakkailleni kirjoittanut omat paksut kirjansa ensimmäisistä raskausviikoista ensimmäiseen ikävuoteen asti, tunnelmineen, kuvineen ja muistoineen. Kuinka odotettuja ja rakastettuja he olivat jo mikroskooppisen pieninä. Jaan tunteeni ja ajatukseni ääneen, myös tuskani ja suruni vertaistueksi tulevaisuuteen. Olen tunnollisesti laittanut muistiin kaikki heidän riemunsa ja oppihetkensä ensimmäisiltä ikävuosiltaan äitinsä silmin ja tuntein, sillä rakkaudella millä äiti vain voi yhdessä eletyt valloittavat oppimisen ja väärinymmärrysten hulvattomat hetket tallettaa. Olen säästänyt heidän ensimmäiset kiharansa, hampaansa, sanansa ja oppimisensa, piirtänyt pikkuruiset käsien ja varpaiden jälkensä talteen. Muistoiksi, vertailtaviksi omien lapsiensa vastaaviin hetkiin ja tunnelmiin. Silloin toivon että voin olla heille edelleen läsnä ja tukena. Vahvasti ja olemassa, vaikka pilven reunalta.

Olen katsonut oman äitini kuolemaa jo 18 vuotta silmästä silmään. Surrut rakkaani kipeää, tuskaista ja nöyryyttävää lähtöä aivan liian varhain. Ei ole mitään kamalampaa kuin hidas kuoleminen. Ja nyt, nyt minulla on syvä ja kuristava hitaan kuolemisen pelko. Se tuo elämääni ahdistavan pakokauhun. Niin suuren kivun ja tulen takapuolen alle, ettei mikään tekeminen tunnu koskaan riittävän. Etten pysty pysähtymään, en nauttimaan olevasta, en rauhoittumaan. Se polte on niin kova, että se kärventää myös läheiseni ja ajaa minut äärirajoille. Etsimään onnea ja vakautta jota en koskaan saavuta, vaatimaan palavaa rakkautta, intohimoa, tunnetta ja sieluuni rauhaa. Tuskainen tie, jonka intensiivisyyteen on vaikea muiden suhtautua. Mutta se tie minun on pakko itse kulkea. Hyväksyä se, mikä hyväksyttäväksi tulee. Elää niinkuin ei huomista olisi. Kunnioittaa lähimmäisiäni, antaa rakkautta, hyvää mieltä ja huomiota niille ketä eniten rakastan. Olla lähellä, läsnä ja olemassa. Ilman rajoja tai ympäristön keinotekoisia kahleita, koska olen jo pääni sisäisellä ahdistuksella kahlittu.

Kuoleman pelosta henkilökohtaisen kauniisti lisää täältä: ” Kun sairastuu vakavasti, tuo kuolema tulee kuitenkin lupaa kysymättä niin lähelle, niin liki, että sekä mieli että ruumis vapisevat pelosta ja kylmästä”. Mutta mitä jos sitä kylmää kestää vuosikymmeniä? Silloin voi sielun vapautus olla myös pelastus.

”Nyt olen vapaa ja mukana tuulen

saan kulkea rajoilla ajattomuuden.

Olen kimallus tähden, olen pilven lento.

Olen kasteisen aamun pisara hento.

En ole poissa vaan luoksenne saavun

mukana jokaisen nousevan aamun.

Ja jokaisen tummuvan illan myötä

toivotan teille hyvää yötä.”
-Eino Leino-

Lepää rakas äiti rauhassa.... kevättuulen hyväilyssä, lintujen vapauden liidossa, meren vaahtopäisessä pauhussa. Tyttärieni suosikkiartistin sanoin: äiti, olet edelleen elämäni kaunein ja tärkein helmi.

Kevään kipinöintiä

Tällä viikolla olen taas oppinut jotain lisää itsestäni. It’s about time, sanoisin. Tämä tulisielu on taas räiskynyt ympärilleen salamoita siihen tahtiin, ettei paremmasta väliä. Muutama asia on ottanut viimepäivinä niin pattiin, että aloin jo itsekin ihmetellä mikä saa minut näin kimmastumaan. Temperamenttini vahvuuden olen saanut kuulla kyllä aikaisemminkin. Aikoinaan eräs tarpeeksi läheinen ja rakas työystäväni uskaltautui ihan ääneen sanomaan, että Heinistä kyllä huomaa kymmenen metrin päähän, milloin on huono päivä – työhuoneeseen ei silloin suljetun oven taakse ole pahemmin kenelläkään asiaa, ainakaan kovin vähäpätöisestä syystä. Minulla kun se tunneskaalakumppari on singutettu hieman pinkeämmäksi kuin muilla – mittaa löytyy molemmista päistä kilometrin normimittaa enemmän. Itse koen luonteen läpinäkyvyyden kuitenkin suhteellisen helpoksi kanssaihmisille. On kai se äärettömän paljon helpompaa tulla toimeen ihmisen kanssa, josta näkee heti päälle päin millä tuulella hän on. Hankalampi itsenikin on tulkita ihmistä, joka kyräilee vain kulman takana ja kasvotusten sinnittelee naamarinsa kanssa viimeiseen asti.

Aloin miettimään syitä ja seurauksia tälle salamoinnille vähän lähemmin. Kestän kyllä kaikenlaista puhetta ja vastoinkäymistä hyvinkin paljon. Oudoilta ja tuntemattomilta ihmisiltä saa tulla vaikka mitä kuraa niskaan, eikä se tunnu oikeastaan juuri missään. Korkeintaan otan hieman opikseni. Mutta silloin kun asia on sydämen asia, se joko koskee rakkaitani tai heidän kohteluaan, tai kun kurjat sanat lausuu ihminen, jonka kanssa olen todella läheinen ja ilman suojakilpeä, silloin reaktio on ihan välitön. Silloin kipinöin suoraan selkärangasta ja lujaa, enkä juurikaan kykene hillitsemään itseäni myrskyn silmässä. Silloin asia menee välittömästi ytimeen ja valtaa koko verenkierron. Ajatus kiertää vain kipeän ympärillä ja vaatii todella kovia ponnisteluja saada arki hoidettua verenpaineesta huolimatta. Ihmisen läheisyyden mitta tuleekin näin helposti näytettyä toteen – mitä tulisemmin kivahdan, sitä tärkeämpi minulle olet.

Temperamenttipiirteisiin liittyvät vahvasti myös erilaiset tasot ihmisten aktivisuudessa, sosiaalisuudessa, joustavuudessa, sekä sopeutumis- ja keskittymiskyvyissä. Pysyviä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, joita on vaikea mennä radikaalisti muuttamaan, vaan ne ovat kuin persoonallisuuden biologista pohjaa. Esimerkiksi stressitilanteiden ja ahdistuksen sieto seuraavat vahvasti temperamenttisuuden asteita. Tulisella tappuralla on todennäköisesti siis myös kovempi stressinsietokyky. Toisen stressitilanteet voivat salamasanterille olla vain kaivattua elämän suolaa, haasteita mitkä pitää selättää. Oheinen tutkimus toteaa temperamenttipiirteiden yhteyden myös fysiologiaan: hyvä stressinsietokyky vähentäisi siis myös somaattisen sairastumisen uhkaa? Ilmankos en ole koskaan sairas, vaikka kuinka toivoisin voivani jäädä edes kerran vuodessa punkan pohjalle vain makaamaan, hyvällä kuumeen suomalla omatunnolla! Mutta uskon kyllä että rajansa on jokaisella – korkean lasin ylitulviminen voinee johtaakin sitten ihan rankkaan tiputukseen, eikä siitä sitten enää selviäkään pelkällä kausi-influenssalla.

Tutkimuksen mukaan stressin kannalta keskeisiksi temperamenttipiirteiksi ovat aikuisilla osoittautuneet myös positiivinen ja negatiivinen emotionaalisuus: ”Positiivisen emotionaalisuuden hermostollinen perusta on aivojen käyttäytymisen lähestymisjärjestelmässä, jonka aktivoituminen koetaan positiivisina tunteina kuten iloisuutena ja toiveikkuutena. Järjestelmän voimakkaseen perittyyn herkkyyteen liittyy toiminnan impulsiivisuus ja monotonisuuden välttäminen.” Täällähän nämä luonteenpiirteet ovat taas niin selvällä suomenkielellä kuin voi. Tämä rasittavuuteen asti hymyily ja yltiöpositiivisuus, supersitkeys ja usko aina vain parempaan, perhanan periksiantamattomuus ja yllytyshulluus ovat siis ihan dna:ssani kiinni. Hyvinä päivinä säteilen positiivista virtaa ympärilleni kauhakaupalla, mutta joskus se loputon energian jakaminen vie voimat minultakin. Joskus voisi olla syytä luovuttaa hieman aikaisemmin asioissa, joihin ei vain ole tarpeeksi muutosvaltaa.

”Impulsiiviset ja monotonisuutta välttävät henkilöt kokevat tapahtumattomuuden muita henkilöitä suurempana stressin lähteenä.” Onneksi siis on taas pyhienkin ajaksi paljon puuhaa ja tekemistä, ihmissuhteissani haasteita, töissäkin töitä enemmän kuin laki sallii ja paljon mielenpäällä – en pääse stressaantumaan liiaksi. Koirakin oksensi aamulla ja päivän palaset menivät uusiksi. Nämäkin tapahtumat kai pelastivat taas mielenterveyteni yhdeksi päiväksi.

Anteeksi hulluuteni ja hyvää lomaa itsekullekin :)

Sfääreistä näkee kirkkaammin?

Olin kuuntelemassa tällä viikolla Huippufoorumin seminaaria globaalin liiketoiminnan haasteista ja menestystekijöistä. Itseäni viisaampia ihmisiä, joiden älykkyys ja energiat ovat riittäneet merkittäviin suorituksiin yritysmaailmassa. Lahjakkaita yritysjohtajia, joilla on suotuisat geenit, kova motivaatio menestyä, työintoa pitkiin päiviin ja vähän onneakin mukana.

Yksi mikä hyvin menestyneitä yritysjohtajia usein yhdistää, on erinomainen kyky asioiden maadoittamiseen käytännön tekemisen tasolle. On ihan silmiinpistävää, kuinka keskijohdon urapyrkyrit usein puhuvat suu vaahdossa juuri eilen omaksuttuja snobbailutermejä, pyörittävät strategiat synonyymisolmuihin ja vouhkaavat ympäriinsä asioista, joita eivät ehkä itsekään ihan ymmärrä tai allekirjoita. Korkein johto sen sijaan puhuu asioista ihan maalaisjärkeen käyvillä periaatteilla. Ei briljeerata vaikeaselkoisilla teorioilla, vaan vedetään tekemisen logiikka ihan peruspilareista. Asioista mitkä ääneen sanottuina tuntuu siltä, että kenen tahansa ne olisi pitänyt huomata.

Mutta siinäpä se taito juuri onkin. Tätä punaisen langan pikselitarkkuutta yhdistettynä pettämättömään suuntavaistoon, kehittyneeseen ilmapiirinenään ja taitavaan maalaisjärjen käyttöön ei kaikilla ole. Parhaimmilla johtajilla on ilmiömäinen kyky pitää perimmäiset tavoitteet kirkkaina, vaikka minkälaisessa kaaoksessa, infoähkyssä ja häiriösignaalien metelissä.

Tärkein henkilöstöä yritykseen sitouttava asia jäi seminaarista erityisesti mieleeni: luottamus. Kuinka kaiken liiketoiminnan mahdollistava tekemisen ilmapiiri ja työhyvinvointi perustuu ennen kaikkea aina luottamukseen. Sovellettavissa niin globaaleihin suuryrityksiin, PK-yrityksiin, kuin parisuhdeyritykseenkin nimeltä avioliitto. Jos luottamuspohja rapautuu, on huipun vajoaminen vääjäämätöntä. Luottamuksen kivijalkaa on myös hyvin vaikea mennä enää korjaamaan, kun talo on jo painolastina päällä. Yksinkertaisia asioita, jotka arjessa helposti unohtuu, mutta niin tosia.

Ihmisiä ei myöskään ohjata käskemällä. Jos toiselta vaadittu tekeminen ei vaan ota tuulta alleen useista yrityksistä huolimatta, on ehkä syytä katsoa peiliin ja miettiä miten omaa kommunikointiaan voisi muuttaa. Yritysjohtajakaan ei motivoi alaisiaan käskyttämällä, vaan saamalla ihmiset itse uskomaan asiaan, haluamaan sitä itse. Näkemään toiminnan hyödyn. Sama on taas vedettävissä kotioloihin, kuten oheinen sarjakuvablogi riemastuttavasti havainnollistaa ...omat lapsethan ovat paras eriluonteisten ihmisten johtamiskoulu mitä on.

Yritysmaailman, perheen ja parisuhteen oppeja on muutenkin erittäin mielenkiintoista vertailla, ja teenkin sitä usein. Hyvin mielenkiintoisia yhtymäkohtia löytyy yllättävistäkin paikoista. Ja mitä vivahteikkaamman ja monipuolisemman tien kulkee, sitä suurempi todennäköisyys on sekä viihtyä, motivoitua, että oikeasti myös oppia jotain. Pitkäkestoinen sitoutuminen vaatii luottamuksen lisäksi dynamiikkaa, kemiaa, mielekästä tekemistä ja yhdessätekemisen iloa, kuorrutettuna vapaudella kehittyä, kruunattuna kunnioituksella. ”Koko tapa toimia tulee saada sellaiseksi, että henkilö ajattelee, että tämä on paikka, jossa kehityn ja itse kasvan. Silloin siellä syntyy kunnioitus ihmisiä ja yritystä kohtaan.”

Mikään ei ole asiaansa suurempaa, eikä kukaan ihmistä kummempi. Myös huippujohtajat ovat tavallisempia kuin uskoisikaan, keitettyjä vain useammissa liemissä kuin me muut. Ja jopa kuninkaalliset käyvät kakkosella. Lisää tätä positiivista virtaa kevääseen!

Kuva: Kone Oyj / "Henkilöstön kehittäminen on ydintekijä"

Sairaan kiltti

Mikä panee ihmisen näyttelemään oravanpyöräpärjääjää vuodesta toiseen? Tekemään sairaan paljon töitä, hoitamaan enemmän kuin velvollisuutensa, auttamaan kaikkia muita paitsi itseään ja suorittamaan itsensä rakoille aamusta yömyöhään – samalla tunkien kaikki vastoinkäymiset ja tunteet kovan kuoren alle piiloon, niin syvälle kompostiin ettei ne vain ikinä pulpahtaisi pintaan. Olemaan negatiivinen, tunteeton, pessimisti ja ilkeä ennen kuin muut ehtii, syyllistämään muut ennenkuin syyllistyy itse, hakemaan viat aina jostain muualta kuin itsestään ja vastaamaan haasteisiin kovuudella ja kylmyydellä. Ylläpitämään pärjäämisen viittaa niin kauan, kunnes aina niin rauhallinen työjuhta vain räjähtää silmille, purskauttaen kompostiaan ihan mädäntyneitä pohjamutiaan myöden ulos.

Kiltin viha ei juuri ulospäin näy, mutta se on siellä. Voimakkaana. Pelottavana. Katkerana. Se viha kumpuaa kaukaa vuosien takaa, tyytymättömyydestä itseensä ja kyvyttömyydestään muuttaa ja vaikuttaa elämäänsä. Vika on julkisesti aina jossain muualla, ja itsesyytökset, kritiikki ja negatiivisuus saavat itseään vähättelevän marttyyrin kokemaan itsensä vain olosuhteiden uhriksi. Syyllisyyttä tunteva syyllistää helposti myös toiset. Julkisuuskuvan täytyy silti säilyä. Pysyäkseen kasassa täytyy olla muille vahva dominoiva pärjääjä. Varastoitu viha kääntyy helposti itsevihaksi ja –inhoksi, jolloin oman ihmiskuoren sisällä on jo tuskaisaa olla. Eikä sinne ketään edes päästetä. Kiltti vihainen suorittaja ei kykene käsittelemään vahvoja tunteita, jolloin hän tyytyy värittömän harmaaseen tunne-elämään, jossa ei aito ilo tulvi. Harmaa tasainen, hajuton ja mauton on jotain hyvää ja turvallista. Siihen voi luottaa, eikä se varmasti petä. Harmaa pysyy takuulla harmaana, eikä sisällä yllätyksiä.

Kiltille on tyypillistä, että itsevähättelyn lisäksi hän voi olla erittäin ylemmyydentuntoinen, jopa ylpeä. Kiltit yrittävät miellyttää kaikkia ja heidän on suunnattoman vaikea sanoa suoraan ”ei”. Mutta se miellyttämisen tarve menee niin pitkälle, ettei osata päättää, ottaa vastuuta eikä ohjata edes omaa elämää. Silloin suuret päätökset laitetaankin toisten tehtäviksi, silloin ajelehditaan olosuhteiden pakosta, uhriudutaan ja ollaan viattoman syyttömiä tapahtumiin. Kiltti on yksinäinen mutta sanoo pärjäävänsä ilman ketään muita. Ei osaa tukeutua toisiin ihmisiin, ei luottaa siihen että ihmiset vierellään pysyy. Jos joku joskus pääsee nakertamaan itsensä kiltin suorittajan kuoren sisään, ovat piilostaan yllätetyt tunteet niin outoja ettei niihin edes osata luottaa. Ollaan kuin pienet lapset uuden pelottavan edessä. Tunteiden syväjää on turvallisempi kuin kipupisteiden tunnustaminen. Auki oleminen on liian pelottavaa ja se voi johtaa menettämisen pelkoon, hylkäämisen tunteisiin, vanhan auki repimiseen, vaivalla kasatun kuoren murtumiseen. Kuoren jota ei sitten ehkä saakaan liimattua enää kasaan. Murtuminen voi olla niin totaalista ettei palasia saa ikinä enää yhteen, tuttu minuus katoaa, eikä mikään ole enää niinkuin ennen, turvallista harmaata ei enää ole.

Mutta mitä jos sittenkin uskaltaisi luottaa elämään ja siihen, ettei aitoudella ja minuuden rehellisyydellä itseään hukkaisikaan kokonaan? Ettei tarvitsisi vain sinniä kunnes fysiikka ja mieli pettää? Jos uskaltaisikin vain olla ja sanoa ettei tiedä, halua, jaksa, osaa tai kykene? Että pitäkää tunkkinne, minä nyt olen vain. Mitä jos uskaltaisikin itkeä ääneen ja olla kerrankin heikko, uskaltaisi luottaa kerran elämässään myös muihin? Ehkä ihmisten arvostus kasvaisi inhimillisyyden edessä. Ehkä ristiriitaiset tunteet, viha ja ärtyneisyys, odotusten pettäminen ja jaksamattomuus ei kaadakaan maailmaa, vaan aloittaakin sen aidon ilon löytämisen. Padottujen tunteiden painolastista irrottautuminen voikin auttaa minuuden löytymisessä. Jos uskaltaisikin ensimmäisen kerran pysähtyä suorittamiselta ja hiljaisuus ei enää koskisikaan korviin. Voisikohan sitten löytää jotain aidompaa, rehellisempää, syvempää?

Muiden ikuinen miellyttäminen ei ole tervettä. Joskus voi olla muiden silmissä myös tympeä ihminen, eikä se haittaa. Se ei haittaa! Kaikkia ei voi miellyttää, kaikkea ei voi kontrolloida, kaikkien kanssa ei vain voi olla kaveri.

“What other people think of you is none of your business!”

Kuva: Rumi / facebook.

Lähteillä

Tuntuu että luovuus kumpuaa parhaiten kriiseistä. Kriisi käynnistää aina tunnepitoisen sopeutumisprosessin äkilliseen asiaan. Kriisissä ihmisen aikaisemmat kokemukset ja opitut reaktiotavat eivät enää riitäkään sen ymmärtämiseen ja psyykkiseen hallitsemiseen. Uutta ja yllättävää myllerrystä pitää sitten pyrkiä käsittelemään erilaisilla, luovillakin, tavoilla.

Aloin tässä eräänä päivänä kuuntelemaan laulujen sanoja hieman tarkemmin, miettimään syitä erilaisille sanoituksille. Yhtäkkiä, aiemmasta ajattelustani poiketen, alkoi kuulostamaan siltä että kaikki rakkauslaulutkin kumpuavat aivan jostain muusta kuin onnellisesta vastarakastumisesta tai normaalista suhdemallista. Nuori ihminen rakastuessaan ei huutele rakkauden tuskaansa kaipuusta kipeänä turuilla ja toreilla, vaan on kultansa kainalossa nauttimassa elämästä, kuherrellen piilopirtin takkatulen äärellä kahden kesken, mahdollisimman kaukana julkisuudesta. Mutta epätoivoinen rakkaus jota syystä tai toisesta ei voi saavuttaa, saakin huutamaan tuskaansa ja ikäväänsä ääneen, luovuuden kukkimaan aivan eri syklillä. Kumpuavatko rakkauslaulutkin siis lopulta surullisista tarinoista, joissa kärsimys on toinen osapuoli?

Jos luovuus lähtee kriiseistä, auttavat kriisit näkemään niitä luovuuden vaatimia uusia asiayhteyksiä, ajattelemaan boxin ulkopuolelta. Jotkut älykkäät ihmiset osaavat ajatella ennakkoluulottomasti ja rajoja rikkovasti jo luonnostaan, mutta me tavallisemmat tallaajat tarvimme jotain rankempaa, joka herättää ajattelemaan normiarjen ulkopuolelle. Kuinka luovien ammattien harjoittajat saavat sitten pidettyä luovuutensa yllä? Vaatiiko luova ammatti vähän tavallista turbulenssimpaa elämää? Siksikö suurten taiteilijoiden ja visionäärien pitää aina olla enemmän tai vähemmän myös elämäntapataitelijoita, pöllyssä tai muuten vain hieman massasta poikkeavia?

Näyttelin aikoinani ylioppilasteatterissa nuoruuden kipuilujani ja ujouttani pois, mursin pienen paikkakunnan tuomaa lokerointikuorta päältäni. Sittemmin olen huomannut, ettei ilmaisukykyni esiintymistaiteissa olisi kantanutkaan yhtään harrastelijateattereita pidemmälle. Minulla ei kai ole tarpeeksi rikkonaista taustaa kipuillakseni sitä ammattiin asti. Myös mukavuudenhaluni ja vakiintumisen tuomat seesteiset vuodet kadottivat omaperäisyyden ja anarkian tarpeeni pitkäksi aikaa vain valokuva-albumien sivuille. Mikä lie 40-kriisi nyt kuitenkin nostaa päätään, kun elämää on alkanut taas reflektoida hieman uusin silmin – miettien mihin kaikkeen vielä haluaa, kerkiää ja kykenee. Mutta rohkeus muutoksiin pienenee iän ja perheen myötä, vapauden tai itsensä etsiminen ei olekaan enää niin yksinkertaista tai itsestään selvää, luova ajattelu kohtaa jo rakenteellisiakin haasteita. Elämä kuitenkin tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia, kun vain rohkenee antaa niille kipinää. Mikään ei ole pahaa tai hyvää ennen kuin se on sellaiseksi ajateltu.

Ihailemani Anna Eriksson kommentoi vastikään luovuudestaan näin: ”Ymmärsin, että säveltääkseni musiikkia, minun on myös luotava maailma, jossa laulut voivat syntyä. Se on kaikkein vaativin, mutta myös kiehtovin tehtävä, jonka aikana tunteet liikkuvat usein riemusta epätoivoon.” Antaisin mitä vain Annan tai vaikka Adelen äänestä, mutta ilman äänessä soivan elämäntuskan syitä: Adele – someone like you.

Vapauttavan luovaa ja rajoja rikkovaa kevään odotusta, pallon jokaiseen kolkkaan.

Kuva : Yhden valokuvaustaiteen luovan mestarin, Kimmo Kuortin, kuva ”Winter walk”.

Maanantaisumu

Kaamosaika, ikuisuudelta tuntuva pimeys ja luihin asti ulottuva kylmyys ovat omiaan ruokkimaan talviajan masentuneita tunnelmia ja epätoivoa. Aamulla vain väsyttää ja paleltaa, kaikki on syväjäässä, liikkuminen minimoituu sisänyhjäämisen lisäännyttyä, tenavat hyppivät seinille, eikä mikään tunnu onnistuvan. Maanantaita on viikossa ainakin sen seitsemän kappaletta, eikä tunnelmaa nostata yhtään se, että muut ympärillä olevat ihmiset ovat ihan samoissa kaamoksen tunnelmissa kuin itsekin – osa vielä flunssaisina tuplasti kärttyisempiä kuin tavallisesti.

Tämänpäiväisen maanantaiangstin kourissa luin diagnosoitavasta masennuksesta lisää – mikäpä sen tehokkaampaa itsehoitoa kuin lukea vielä epätoivoisemmista tilanteista ja ihmiskohtaloista. Tämä kotipsykologi löysi alle linkitetystä artikkelista muutaman arkiviisauden jotka jäivät taas itämään päähän, antamaan pilkahduksen keväästä:

”Jos tunnet olosi masentuneeksi ja epätoivoiseksi, niin voi hyvin olla, että sinun kannattaakin luopua jostain arvokkaasta elämässäsi.” Eli masennusta välttääkseen voikin ratkaisuna olla luopua jostain arvokkaana pitämästään asiasta? Asiasta jonka ylläpito tai josta haaveilu onkin nykymenolla osoittautunut liian hankalaksi ja tuottaakin lopulta arkeen enemmän pahaa kuin hyvää?  Epärealististen toiveiden ja odotusten jatkuvat murskaantumiset saavat aikaan suuria pettymyksiä, jotka voivat johtaa lopulta masennukseen. Ja jos yleinen luovuttamiskynnys on vielä superkorkealla kuten allekirjoittaneella, sitä tippuu toivottoman tavoitteen kariutuessa lopulta todella korkealta, aina vain uudestaan ja uudestaan. Ja ilman epätoivoa ei suurista tavoitteista luopuminen onnistu. Eli epätoivo onkin siis se tarvittava positiivinen tunne juuri epärealistisista tavoitteista luopumiseen ajoissa, ettei ihminen vaivu toistuvissa yrityksissään lopulta masennukseen?

”Vain todella syvä epätoivo auttaa meitä nöyrtymään.” Tämä nöyrtymisen opettelu taas on näin itsepäiselle ja sinnikkäälle ihmiselle ihan tavattoman vaikeaa. Toisin sanoen, tällaisena sarvipäänä joudun kokemaan pohjatonta epätoivoa ennen kuin nöyrryn antamaan periksi. Eli asenteellinen nöyrtymättömyys voikin täten itseasiassa provosoida masennusta, jolloin masennusriskini onkin siis huomattavasti korkeampi kuin keskimäärin? Tästä palataan taas siihen, kuinka tärkeää olisi oppia nauttimaan niistä pienistä pipanoista elämässä, olla tavoittelematta kuuta taivaalta. Oppia tuntemaan rajansa ja tyytyä vähempään. Nöyrry, sinä ahdistunut ihminen!

Ja viimeiseksi ja tärkeimmäksi nostan artikkelista tämän huomion: ”Lapsi tarvitsee aina hoitajan johon syntyy läheinen ihmissuhde. Osa aikuisista ihmistä taas voi elää vuosia ilman läheistä ihmissuhdetta. Onko tämä ansa, joka altistaa masennukselle?” Entä jos se kaikista syvin ihmissuhde kariutuukin syystä toi toisesta? Puoliso etääntyy, sydänystävä vaihtaa paikkakuntaa tai kuolee? Tai mitä jos kaikki aikuisiän ystävyydet pysyvätkin sinnikkäästi vain pinnallisina kaveruuksina eikä syvää ystävyyttä pääse edes muodostumaan? On haaste löytää uusi läheisin kadonneen tilalle, eivätkä sadatkaan kaverit korvaa aitoa sydänystävää koskaan. Miten siis välttää masennus, jos ketään toista ei koe todella läheiseksi elämässään? Miten saada toinen ihminen ihan liki, kun epätoivoinen läheisyyden kerjääminenkin vain pahentaa asiaa?

Kaamosmasennuksen kroonistumista välttääkseen tulisi siis asettaa tavoitteensa realistisemmalle tasolle, nöyrtyä luopumaan asioista jotka tuntuvat epätoivoisilta ja pitää sydänystävästään huolta. Hmm. Ei paha suunnitelma ollenkaan. Kotipsykologia tuntui auttavan tällä kertaa. Seuraavaa maanantaita odotellessa.

Masennuksesta ja epätoivosta

Asennetta

Ihmisten kanssa on kiva jutella kaikenmoisia asioita. Yleensä mitä avoimempi itse on, sitä vapautuneemmin ihmiset suhtautuvat myös sinuun. Viime viikolla juttelin taksikuskin kanssa ruokavalioista, uuden vuoden lupauksista ja laihduttamisesta. Keskustelun päänavaus oli aika tyypillinen istumatyötä vuoroissa tekevälle naiselle: kuinka aloittaa uusi vuosi terveemmin, kuinka saada itsensä motivoitua salille väsyneenä yövuoron jälkeenkin, kuinka malttaisi katsoa vähän tarkemmin mitä suuhunsa laittaa. Minua jäivät naisen asenteessa häiritsemään kolme asiaa.

Ensinnäkin, suunniteltu uuden vuoden lupaus oli tässäkin tapauksessa vain kuuriluontoinen laihdutus- ja liikuntakuuri, joka ennakoi jo lähtökohtaisesti jojoilua painon kanssa edes takaisin. Kun kuuriin väsyy, palataan samoihin vanhoihin tottumuksiin taas uudestaan. Ja kuinkas silloin painon ja kunnonkohotuksen kanssa käy? No huonostippa tietenkin – sitä uutta aattoa ja uusia lupauksia odotellessa. Mielestäni tärkein motto painonhallinnassa on, että jos haluat olla kokoa 38, sinun täytyy syödä kuin koon 38 ihminen. Aina. Loppuelämän ajan. Energiaa ei synny tyhjästä, eikä paino nouse Pyhällä Hengellä, vaan se massa syödään.

Toinen asia mikä jäi arveluttamaan, oli urheilun motivaatiot. Jos haluat olla hyvässä kunnossa ja vaalia terveyttäsi liikkumalla, tulee sitä tehdä säännöllisesti, mielellään ainakin kolme kertaa viikossa ihan hikeen asti. Ei kuureittain vain silloin tällöin, ei ”mukalenkillä” pysähdellen koiran kanssa joka tolpan juureen. Vaan hikeen asti, kunnolla, aerobisesti ja lajeja vähän vaihdellen. Elämänmuutos ei hoidu tuosta vain heittämällä, ohimennen, sivulauseessa. Jos elämäntavat ovat rempsallaan, ja se itseä häiritsee, tulee niiden korjaamiseen laittaa energiaa, huomiota ja aikaa. Muuttaa omaa asennettaan liikuntaan ja liikkumiseen ylipäätään. Vaikka liikkuisi hyvin, on ero paljon liikkuvaan vielä valtava. On myös ihmisiä jotka urheilevat yli kaksi kertaa päivässä ihan huvikseen – ja nauttivat siitä. Vaivaiset kolme tuntia viikossa ei ole paljon oman terveyden eteen.

Kolmas asia mikä minua vaivaa ihan yleisestikin tässä kahvipullakulttuurin kehdossa, on suhtautuminen terveelliseen ravintoon ja herkkuihin. Jo lapsille toitotetaan että herkkua ovat vain sokerimössöt ja valkoisen jauhon siivittämät rasvaunelmat. Mitä enemmän suklaata, sokeria ja rasvamassaa, sitä suurempi herkku ja ihanampi yleellisyys. Hekumoidaan ja lohduttaudutaan herkkuhetkillä, sokerijuhlilla, kakkukesteillä ja palkitaan lapsia onnistumisistaan karkeilla, sipseillä ja limsoilla. Välillä ihan oksettaa vanhempien vastuuttomuus moisen aivopesun edessä – päästetään ihan pienet lapset lihomaan ylipainoisiksi jo silloin, kun vanhemmilla on vielä kaikki valta ja vastuu päättää mitä piltit syö. Kaikkihan lähtee asenteista ja mielipiteestä siitä mitä herkku on. Minun mielestäni suurinta herkkua ovat raikkaat salaatit, hedelmät, tuoreet marjat, hyvä laadukas liharuoka, juustot, suklaa ja punaviini. Ei suinkaan mitkään E:lliset, mahdollisimman teollistetut epämääräisen näköiset jalosteet. Ei itse tehdyt pullat, makeat piirakat eikä edes suklaaneliöt. Minä en kotona juurikaan leivo – ja syystä.

Kaikki muutokset lähtevät asenteista. Ensin on tärkeintä muuttaa oma näkövinkkeli oikeaan suuntaan, ja vasta sitten voi olettaa oikeasti onnistuvansa. Toinen asia sitten on, jos ei halua. Mutta ainakin itse olen todennut voivani sata kertaa paremmin kuivan kesän oravana, kuin paksumpana. Joka-aamuinen ilo vaatteiden istuvuudesta voittaa kaikki maailman mässypullahetket heittämällä. Vaatekaupoissa ja sovituskopeissa on helppoa, reidet ei hierry kesäisen hameen alla toisiinsa, eikä rinnan- tai mahanaluset toimi kosteushautomoina. Meitä on moneksi. Mutta jos olo ei ole oma, sille kannattaa jotain pyrkiä tekemään. Nyt eikä huomenna.

Kevyttä ja reipasta Uutta Vuotta kaikille!

Kuva: Väitettyä pikaruokalan kananugettimössötahnaa ennen friteerausta. Herkullista?

Tilinpäätös

Huoh. Vuosi alkaa olemaan lopuillaan. Melkoinen vuosi, sanoisin! Voimat alkaa olla käytetty loppuun aikalailla viimeiseen pisaraan. Jopa duracell näköjään väsyy kun tarpeeksi venytetään ja vanutetaan puolelta toiselle. Mutta päällimmäisenä mielessä on kuitenkin kiitollisuus eteenkin kaikista hyvistä, upeista ja sykähdyttävistä hetkistä mitä olen vuoden aikana saanut kokea - ainoatakaan en niistä antaisi pois. Kaikki lähelläni olleet tärkeimmät ihmiset ovat jättäneet unohtumattomia jälkiä elämääni. Tunneskaala on venynyt pituutta molemmista päistä roimasti, enemmän kuin mitä tiesin mahdolliseksikaan. Tämä sarvipää on kolistellut ja kolhinut itseään enemmän kuin koskaan, mutta niin vaan pulpahtanut uudelleen pinnalle, aina vain. Vuoden alussa lupaamani rehellisyyden vuosi on moneen otteeseen aukaissut silmiäni miettimään mitä oikeasti haluan. Katsomaan itseäni rehellisesti peiliin, tunnustamaan tosiasiat ja tunnustelemaan ihan aitoja oikeita tunteitani. Niitä minun ikiomia. Sitä mitä ihan minä itse elämältäni haluan, ilman muualta tulevia vaikutteita motiiveihin, syihin tai seurauksiin. Ja sanomaan ne myös ääneen. Koska kaikkein tärkeintä on olla rehellinen ensin itselleen, tunteilleen ja omille toiveilleen. Vasta sitten voi kuvioon sisällyttää kaikki muut läheiset, saaden siitä toimivan kombinaation. Vasta sitten on voimaa vastata kokonaisuuden asettamiin haasteisiin ja olla sinut itsensä kanssa ympäröivän keskellä. Jos et rakasta ensin itseäsi, ei sinua kukaan muukaan voi rakastaa. Jos olet rehellinen tosiasioille, on helpompi asettaa realistisia tavoitteita tulevaisuuteen ja myös saavuttaa ne.

Vuoden aikana viivan alle jäi monta hyvää valaistumista. Nämä ovat minun seitsemän kuolemansyntiäni, joiden purkamisessa riittää haastetta loppuelämäksi. Olkoon nämä minun itsetutkiskelun missioni ensivuodelle:

--> Itsekkyys tappaa. Itsekkyys laittaa haluamaan asioita, joita ei voi edes omistaa, muiden kustannuksella. Itsensä rakastaminen ei tarkoita minä edellä kulkemista. Asioita ei voi aina vaatia oman hyvän kautta, vaan onnellisuus tulee muista. Mustasukkaisuus on itsekkyyttä. Mustasukkainen ihminen vaatii itselleen toista ihmistä ja hänen aikaansa - asioita joihin ei edes ole omistusoikeutta. Se ei ole rakkautta vaan itsekkyyttä, koska siinä ajatellaan mahdollista omaa menetystä, eikä toisen parasta.

--> Kateus kuihduttaa. Ihminen tulee toimeen niin vähällä, eikä materia tuo onnea. Koskaan ei myöskään tiedä toisen kurjuuden määrää, eikä onnellisuutta tai onnettomuutta voi vertailla. Muidenkin hyvistä asioista pitää iloita, sillä ilo poikii lisää iloa ja se tarttuu. Ja onnellisuus tulee muiden ystävällisistä sanoista ja onnistumisen elämyksistä, ei materian yltiöpäisestä haalimisesta.

--> Viha vahingoittaa vain vihaajaa. Turhasta vihasta ja inhoamisesta pitää pyrkiä eroon keinolla millä hyvänsä, koska se myrkyttää mielen. Ja vain sen oman mielen. Siitä ei seuraa kuin pahaa.

--> Kulissit mädännyttävät sisältäpäin. Ihan kaikilla on omat kipupisteensä, toiset ovat vain parempia peittämään ne. Kulissien kannattelu on tyhmää ja se tukahduttaa mahdollisen sosiaalisen avun piilotettuihin ongelmiin. Kulissien rakentaminen myös pakottaa uskomaan niihin itsekin, vain pahentamalla valheellisuudellaan tilannetta entisestään. Se ahdistuttaa ihmiset pyörimään neljän seinän sisällä ja hakemaan pakoreittejä paikoista missä tekeminen ja touhuaminen on pääasia, ei kipeiden asioiden käsittely tai ongelmanratkaisu.

--> Kauneutta on kaikkialla. Ihmiset ovat kauniita kun vain lopettavat omaan napaansa tuijottelun ja huomaavat muut ympärillään. Avoin ja ympärillään olevasta elämästä kiinnostunut iloinen itsestään huolehtiva ihminen on aina kaunis, karismaattinen ja kiinnostava.

--> Ystävyydet ovat elinehto. Oman perheen jäsenet ovat usein liian subjektiivisia kommentoimaan neutraalisti arjen henkisiin haasteisiin. Ystävät ovat tarpeeksi kaukana mutta myös tarpeeksi lähellä, jotta niille voi kertoa kaiken. Ihan kaiken. Ja ihminen tarvii höyrynpäästöventtiilin, jostakin.

--> Kaikesta voi ja pitää pystyä puhumaan. Ihan kaikesta. Ei ole sellaista asiaa jota ei voi ääneen sanoa, edes jollekin. Ja hiiltymättä, asiallisesti, rakentavasti. Niin että syntyy asiaa eteenpäin vievää dialogia riitelyn sijaan.

Ensi vuodesta tulee hyvä vuosi. Tahdonvoimalla.

Lämmintä Joulua ihmiset! Ja miettikää mitä ihan oikeasti sisimmissänne haluatte uudelta vuodelta.

Koska halut tiedostamalla ne saattaa jopa saavuttaa!

Elämä on lyhyt. Sitä kannattaa alkaa elämään. 

Nyt.

Oikeus, velvollisuus vai hyvä tahto?

Minä en siedä sitä, jos joku väittää omistavansa minut tai katsoo oikeudekseen velvoittaa minua käyttäytymään tietyllä tavalla. Minulla ei ole minkäänlaista velvollisuutta käyttäytyä yhtään millään lailla, muutakuin lain puitteissa. Kukaan ei voi vaatia minua reagoimaan asioihin haluamallaan tavalla, ei katsoa oikeudekseen tivata minkään valtakunnan tietoja tai sanoja suustani, vaatia tekemään yhtään mitään mitä en halua. Minä en ymmärrä miksi ihmiset haluavat laittaa toiset itse määrittelemiinsä muotteihin, katsoa oikeudekseen paketoida toinen tiettyyn lokeroon. Minä en mahdu lokeroon, en laatikkoon enkä ole määriteltävissä muiden sanelemien muotojen kautta.

Minä olen minä itse, yksilöllinen itsenäinen itseni, enkä miehen kylkiluu, en symbioosin toinen osapuoli. Kenelläkään ei lain mukaan ole oikeutta lukea toisen henkilökohtaisia kirjeitä, tekstiviestejä tai sähköposteja. Ei myöskään oikeutta vaatia toista kertomaan henkilökohtaisia tai intiimejä asioita, toisen käymiä luottamuksellisia keskusteluja ulkopuolisen kanssa tai muitakaan yksityisiä tapahtumia elämästään. Edes aviopuoliso ei hallitse tai omista toista ihmistä, jotta voisi vaatimalla vaatia mitään oletettuun oikeuteen perustuvia suoritteita. Minä en ymmärrä miksi vaikka parisuhde voidaan katsoa jonain ihmeellisenä symbioosina missä kaiken pitäisi olla yhteistä ja jaettavissa, missä kaikki ajatuksetkin ovat toisen omaisuutta, missä yksityisyyttä ei olisi enää ollenkaan. En kuuna päivänä osaisi olla suhteessa missä eletään vain yhtä yhteistä elämää, missä kaikki käsitetään “meidän” juttuna, eikä omaa itseä ja identiteettiä toisesta irrallaan enää ole. Eihän se mene niin! Avioliittokin on vain osoitus halusta olla toisen elämässä mukana, halusta jakaa elämänsä asioita toisen kanssa. Se ei silti oikeuta toista vaatimaan yhtään mitään, jos halua jakamiseen ei ole.

Toinen asia sitten on moraalinen velvollisuus. Oikeuksiin liittyy olennaisesti myös velvollisuuksien analysointi: “Immanuel Kant erotti moraalisissa velvollisuuksissa nelikentän, joka muodostuu kahden jaottelun pohjalta: velvollisuudet itseään ja muita kohtaan, sekä täydelliset ja epätäydelliset velvollisuudet. Täydelliset velvollisuudet tarkoittavat tarkkaan määriteltyjä toimenpiteitä, joiden laiminlyönti on moraalisesti tuomittavaa. Epätäydelliset velvollisuudet puolestaan tarkoittavat suosituksia toimia yleisten päämäärien puolesta, ja tällöin kussakin tapauksessa se, mikä on moraalisesti kiitettävää toimintaa, määräytyy tilanteen mukaan.” Täydelliset velvollisuudet ovat siis yksiselitteisiä määräyksiä ja lakeja joita on noudatettava. Epätäydelliset velvollisuudet puolestaan vaativat harkintaa ja tilannetajua, eikä niissä vastinparilla ole vaadeoikeudetta niiden toteuttamiselle. Eli vaikka meillä saattaa olla moraalinen velvollisuus auttaa vaikka köyhiä, ei köyhä voi pysäyttää minua kadulla ja vaatia rahaa oikeutenaan. Näin ollen epätäydellisten velvollisuuksien yhteydessä on ihan turha puhua kenenkään “oikeuksista” vaatia jotain. Oikeuden näennäinen omistaminen on silkkaa retoriikkaa, sillä oikeudet ovat ”tyhjiä” ja merkityksettömiä, mikäli kukaan ei hyväksy tai suostu täyttämään niiden asettamia velvollisuuksia. Vasta velvollisuuksien toteutuminen ja täyttäminen hyvästä tahdosta osoittaa sen, miten arvokkaana ja tärkeänä kohteen vaatimuksia pidetään.

Hyvinvointiyhteiskuntakin asettaa tiettyjä moraalisia velvollisuuksia. Reagoimattomuus yhteiskunnallisiin ja ympärillä havainnoituihin asioihin ei ole neutraalia, kantaa ottamatonta tai objektiivista. Reagoimattomuus on aina mielipide, asenne tai mielenilmaus. Jos et tee mitään vaikka moraali velvoittaisi puuttumaan, otat passiivisuudellasi jo kantaa. Meillä on moraalinen velvollisuus auttaa muita, eikä puolueettomuus poista velvoitetta mihinkään. Puolueettomuus ei ole sitä, ettei asioihin puutu, kun on sen aika. Puuttumattomuus on vastuuntunnottomuutta ja vastuun pakoilua. Kriisissä tekemättömyys ja passiivisuus on vellihousujen kannanotto. Asioihin joihin pitää puuttua, pitää puuttua ajoissa! Autatko jos tuntematon ihminen on hädässä? Autatko jos jotakuta kohdellaan kaltoin? Puututko jos olet todistamassa väkivaltaa? Näetkö vaivaa jos ihminen on apua vailla?

Oikeus, velvollisuus ja hyvä tahto ovat täysin eri asioita. Toisen vapaaehtoinen huomioiminen ja kunnioitus ei tule toisen oikeudesta kunnioitukseen, ei pakotettuna velvollisuuden kautta. Mutta vapaaehtoisella hyvyydellä voi saada paljon aikaan, korkeaan moraaliin pyrkimällä muuttaa maailmaa. Vahva esimerkki on paras mielipidevaikuttaja.

Ohessa minua viime päivinä suunnattomasti koskettanut tuntemattoman kirjoittajan teksti mikrotason voimasta hyvään, kaiken elämän turbulenssin keskellä.

“I see you.

I see your compassion and am in awe of your capacity.

I see your light, even as you seek the solace of shadow.

I see the scars on your heart from the times it broke and am fiercely proud that you can still love. Fiercely.

I see your struggle and adore your ability to find ease.

I see the choices you are making and how they honor your vision.

I see where you are going.

I see your desire to be held for who you are. Just as you are.

I see what wants to be released from your life. It starts with “No, but thanks for asking.”

I see your contradictions. They’re emerging as a rich tapestry.

I see how your presence lights the room. Mega-wattly.

I see you heal. And how you do it.

I see your belief in your intentions.

I see your tap root of respect.

I see the doubt. I see the fear. I see the fearful doubt and the doubtful fear. And yet…

I see your deep desire to do more. For everyone.

I see the joy in your impeccability. And I see the beauty in your hot mess.

I see your epic struggle with impatience.

I see you holding doors open for everyone, no matter how closed the doors can feel to you.

I see you.

Do you?”

Sitaatti täältä .

Töissä kuilun takana

Aina välillä sitä havahtuu huomaamaan kuinka erilaista elämää elää kuin jotkut muut. Ammatinvalintakin vaikuttaa paljon – istuuko sitä kolmasosan vuorokaudestaan läppärin ääressä, urheileeko työkseen vai käykö lypsämässä lehmiä aamuviideltä. Työn mielekkyys tai mielettömyys voi löytyä tänäpäivänä yllättävistäkin paikoista. Suurin hämmennys taitaa kuitenkin tulla vanhempien sukupolvien silmin. Kuinka erilaiselta nykypäivän elämä mummoista ja papoista mahtaakaan tuntua! Olen saanut useampaan otteeseen selittää työnkuvaani siinä todennäköisesti onnistumatta, niin erilaisessa ympäristössä joudun selviytymään kuin mitä isovanhempani aikoinaan.

Sanon aina että työni voisi jakaa kolmeen osaan: sähköposteihin, palavereihin ja ajatteluun. Ja ne kaikki kolme osaa vievät usein vähintään sen 3-6 tuntia päivässä jokainen. Kiireisimpinä aikoina on tulevien sähköpostien määrä ollut yli sadassa päivittäin. Kaikki viestit pitää silti aina vähintään silmäillä läpi, osaan vastata, moniin reagoida jotenkin. Palavereja saattaa olla kolmekin joskus päällekkäin, jolloin vaaditaan vain rankkaa priorisointia – joskus jätetään myös lounaat ja kahvitauot väliin tärkeämmän edessä. Kaikissa palavereissa on itsestäänselvyytenä yhteinen neuvottelupuhelinnumero ja kaikille näkyvä ”sähköinen työpöytä”. Teen myös työni aina englanniksi; puhun, ajattelen, luen ja kirjoitan vieraalla kielellä lähes kaiken työaikana tarvittavan kommunikaation. Minulle on arkipäivää olla yhteydessä erimaalaisiin ihmisiin maailmalla, joka päivä. Minulla on esimerkiksi hyvä ystävä Etelä-Koreassa, jonka aina tiedän vastaavan viesteihini mielellään, Singaporesta muistan Thomasin puhelinnumeron ulkoa, Euroopasta olen saanut lähes sydänystäviä, ja lähes jokaisessa järjestämässäni palaverissa on aina joku ulkomaalainenkin mukana. Aikavyöhykkeitä joutuu siis miettimään aina ja Atlantinkin yli jutellaan usein iltamyöhällä. Joudun myös opettelemaan useiden tietokoneohjelmien käyttöä oman toimen ohessa - työvälineitä pitää osata käyttää ja ne täytyy omaksua nopeasti. Muuttuvuus tietojärjestelmissä ja organisaatiorakenteissa on arkea ja siitä ei nurista. Kontaktit ja yhteistyökumppanit vaihtuvat tuon tuosta, ja on omalla vastuulla hahmottaa sidosryhmät ja rakentaa uudet kumppanuudet niiden vaihtuessa. Työaika on myös joustavaa, eikä tulisi mieleenikään vaatia 8-16 toimistoaikaa. Minä joustan ja työnantaja joustaa, jolloin kaikki hyötyy. Matkustus on onneksi ollut vähenemään päin, mutta edelleen käyn vaikka Espoossa välillä melkein viikottain. Muutama vuosi takaperin ei ollut ollenkaan eriskummallista lentää kauas tärkeän palaverin takia ja järjestää muuta asiaa sen ympärille samalla kertaa. Kasvokkain hoidetut asiat kun aina saavat tuulta alleen paljon tehokkaammin, ja yhteydenpito on näin jatkossakin paljon mutkattomampaa. Yksinkin lähteminen ja pärjääminen maailmalla on itsestäänselvyys. Sosiaaliset taidot ovat elinehto, eikä sukupuolella tai titteleillä ole väliä. Kiireessä pitää tehdä huolellista työtä, mutta epäolennaisuudet pitää osata karsia, eikä saa jäädä junnaamaan lillukanvarsiin. Nopeutta vaaditaan tekemiseen sekä päätöksentekoon. Jatkuviin YT-neuvotteluihin, stressiin ja epävarmuuden sietämiseen on vain totuttava.

Joskus mietin että mitenköhän sitä osaisi muunlaista työtä koskaan tehdäkään? Yrityskulttuuri muokkaa ihmistä. Paineet, organisointikyky ja monen asian päällekkäinen johtaminen on haastavaa, mutta antaa paljon. Haasteita oppii myös janoamaan ja niiden menestyksekkäästä hoitamisesta saa hurjasti adrenaliinia ja hyvää oloa. Voin vain kuvitella kuinka tyhjän päälle sitä voisi tuntea joutuvansa eläkkeellä, kunnei olekaan enää työyhteisölle muka korvaamaton.

Kuiluun uskon, mutta en välttämättä pelkästään sukupolvien väliseen. Nykynuorisoa katsoessaan sitä ihailee heidän ylivertaista nopeuttaan ja sopeutumiskykyään heille arkipäiväisiin asioihin, joita vanhempi porukka opettelee hiki otsalla. Rakenteellisiakin kuiluja on, joita eriarvoisuus yhteiskunnassa vahvistaa lisää. Jos elää kovin erilaisessa tilanteessa ja ympäristössä kuin toinen, on jonkinasteinen kuilu oletettavissa jo ihan ympäristön puitteissa. Mutta asenteelliset kuilut erottavat jopa enemmän kuin kulttuuri, ikärakenne tai ympäristö. Työkiertoakin toivoisin tehtävän myös oman alan ulkopuolelle. Kuinka valaisevaa olisikaan kokea erilaisia ammatteja muutaman viikon tai kuukauden ajan. Siinä voisi olla opittavaa molemmilla puolilla, paljon.

Oheisessa linkissä Nick Vujicicin koskettava tarina siitä, kuinka ennakkoluulot voidaan ohittaa, kuilut osoittaa olemattomiksi ja rajat rikottaviksi. Tätä sinniasennetta kun saisi itsellekin jokaiseen päivään!

Ja sitten näitä tietoyhteiskunnan haittapuolia riemastuttavasti uusimmassa Imagessa. Myönnän – olen osasyyllinen nykykehitykseen!

Kypsää

Osataanko me aikuisetkaan olla aina niin aikuisia? Eniten minua on askarruttanut viimeisen vuoden ajan ihmisten taito kohdata omia tunteitaan ja muuttuvia tilanteita. Se, osataanko ottaa vastaan selvät signaalit, suorat puheet ja ympäristön viestit, ja kuinka rehellisiä oikeasti osaamme olla todellisuudelle. Olen seurannut ystävieni kipuiluja erilaisten asioiden kanssa, näin neljänkympin molemmin puolin. Päällimmäisiksi nousevat usein parisuhteiden haasteet, kun muuttuneet tunnelmat ovatkin yllättäen hankalia kohdata ja tunnustaa.

Mitä jos esimerkiksi puolisosi sanoo sinulle, että pitää sinua enää oikeastaan vain hyvänä kumppanina ja kaverina, arjen ystävänä, lastensa toisena tärkeänä vanhempana. Että suurimmat rakkaustunteet ovat ajan kanssa kadonneet, eikä niitä oikeastaan enää löydä. Miten reagoit? Vedätkö puolison avoimuudesta ja rehellisyydestä hillittömät pultit ja riitelet asian tiimoilta yötä päivää takertuen menneeseen aikaan kynsin hampain? Pidätkö itsekkäästi kiinni jostain näkymättömästä jota ei enää ole, vaikket saa siitä olemattomasta enää edes otetta? Vai arvostatko ehkä puolison rehellisyyttä tuoda omat tuntemuksensa rohkeasti päivän valoon ja maltatko ohittaa oman tunnekuohun kohdataksesi nykytilanteen puolisosi kanssa asiallisesti keskustellen?

Se, että pyrkii kunnioittamaan kumppaniaan rehellisyydellä ei ole tarkoitushakuista loukkaamista eikä toisen syyttelyä. Tunteiden haaleneminenhan ei ole kenenkään syy, koska eihän tunteitaan voi ohjailla, eikä niistä päättää. Kukaan ei silti ole sen huonompi tai arvottomampi ihminen kuin ennenkään, kukaan ei ole epäonnistunut elämässään tai parisuhteessaan, ketään ei voi asiasta syyttää. Mutta totuutta väistelemällä ei tilannetta ainakaan voi korjata, panemalla pään pensaaseen ei eteenpäin pääse, eikä edes piiloudu. Riitelemällä ja raivoamalla vain rikkoo enemmän, eikä rakenna tilanteeseen mitään muuta kuin katkeraa eroa. Loukkaantumalla verisesti haavoittaa vain itseään, eikä silti saa mustaa muuttumaan valkoiseksi, ei totuutta katoamaan todellisuudesta.

Mitä sitten tilanteelle voisi tehdä? Eikö kaikkein hedelmällisintä olisi keskustella asioista niiden oikeilla nimillä, kohdata toinen ihminen aidosti, olla umpirehellinen pitkäaikaiselle kumppanilleen? Jos keskustelu on vaikeaa kahden kesken, on ammattiauttajiakin pilvin pimein – tilanteiden ja tunteiden neutralisoijia, jotka osaavat katkaista syyttelykierteen rakentavampaan keskusteluun. Ovathan tunteisiin liittyvät asiat toki aina kipeitä tunnustaa, mutta asiaa pakenemalla ei tilannetta paranna. Vaikeat asiat pitää uskaltaa kohdata silmästä silmään, niistä pitää puhua niin kauan että puhutaan samaa kieltä, ymmärretään mitä toinen yrittää tosissaan sanoa. Vaatii rohkeutta uskaltaa nostaa kipeäksi tietämänsä asian esiin, että uskaltaa myöntää tunteensa tai niiden puuttumisen ääneen. Mutta valheessa ja kulississa eläminen syövyttää sisältä päin, sillä kasataan mätämöykkyä sisuksiin ja tulehdutetaan ennen pitkää myös se vielä jäljellä oleva kaveruus ja kumppanuus. On aikuismaista myöntää kuulemansa sanat todeksi, ottaa toisen sanoma vakavasti. Miettiä voisiko itse kenties tehdä asialle jotain, voisiko tilannetta auttaa – joko muuttamalla itseään tai näkemällä vaivaa uuden yhteyden löytämiseen. Vai huomaako peiliin katsoessaan saman tunteiden haalenemisen tapahtuneen myös itsessään, kunhan malttaa ensin vain riisua vanhat lasit silmiltään.

Asiat ovat aina sovittavissa, kunhan asiat otetaan esille. Ei tarvi olla rauhanneuvottelija pystyäkseen puhumaan puolisonsa kanssa, koska oman kumppaninhan pitäisi olla se läheisin ja tutuin ihminen kaikista? Miksei läheisimmälleen siis voisi olla rehellinen, miksei hänen kanssaan pystyisi sopimaan asioista? Jos kipinää edelleen on löydettävissä, sitä pitää yhdessä etsiä. Jos tunteet ovat jäähtyneet, voi yhteisen ratkaisun silti löytää lasten hyvinvoinnista saman katon alla. Jos erotaan niin erotaan sovinnon ja yhteisen ymmärryksen kautta.

Aikuisena olo tekee välillä kipeää, mutta aikuiseksi kasvaminen on pakollinen paha. Myös niillä ikuisilla pojilla ja tytöillä.

Hyvinvointiako?

Voin niin hyvin että voin jo pahoin. Minulla on kaikki mitä haluta saattaa. Kaikki on saavutettu – on vaativat koulutukset, arvostettu ammatti, riittävä palkka ja mielenkiintoinen työ, terveyttä ja fyysistä kuntoa tarpeeksi, kivat harrastukset, hyvä ja kunnollinen mies, ihanat lapset, upeita ystäviä yllin kyllin, uusi kivitalo ja koira. Ei ole oikeastaan mitään mitä haluaisin lisää. Ei mitään minkä vuoksi tarvitsisi nähdä suunnattomasti vaivaa, jota suunnittelisi haluavansa sitten kun. En halua mitään lisää. Ei tarvi kiristää vyötä, luopua jostain unelmansa eteen, ei uhrata mitään saavuttaakseen jotain toista. Voin ostaa mitä haluan, tehdä mitä haluan, saan mitä haluan. Hmmm....kuinka helppoa elämää. Mutta miksi sitten välillä eteeni ilmestyy musta aukko?

Onko liiallisen hyvinvoinnin hinta siitä johtuva epämääräinen ahdistus, josta ei saa millään kiinni? Onko ihmisen oikeastaan luonnotonta olla pyrkimättä parempaan, sotiiko se DNA:han kirjoitettua selviytymisvaistoamme vastaan? Mutta mitä jos ei halua enää parempaa, mitä jos kaikki on jo saavutettu? Silloin tulee tarpeeton ja tyhjä olo, tuntuu että päivät vain valuu hukkaan. Kun ei ole mitään tavoitteita, ei haaveita, ei intohimoa saavuttaa jotain uutta suurta. Silloin vain elää sitä liian hyvää elämää, ilman odotuksen tunnetta, ilman kipinää. Silloin oma kapasiteetti on tyhjäkäynnillä, eikä energialle ole kohdetta, ei tarpeeksi haastetta innostukseen ja syttymiseen. Silloin tulvavedet vain juoksutetaan padon ohi hukkaan, turhina ja tarpeettomina, energiat jää käyttämättä. Silloin vain on.

Kurjuuden keskellä voidaan olla onnellisempia juuri tästä syystä. Ollaan onnellisia siitä että päivällä käytetyt energiat siirsivät taas hyvää huomista lähemmäksi, on hyvä ihminen. Silloin on vahva hyvä tunne siitä, että on tehnyt jotain merkittävää itsensä ja lähipiirinsä hyvinvoinnin eteen. On ollut tärkeä, ellei korvaamaton, palanen myös muiden hyvinvoinnissa. Siitäkö se onnellisuus tulee? Ahdistuuko ihminen liiallisen hyvän keskellä - kun ympärille haalitaan ihan turhuuksia, ostetaan ostamisen vuoksi, kun rutinaenergiat menee mitättömiin. Kun ei edes ymmärretä yltäkylläisyyden määrää lähellämme. Kun ei ole selkää visiota siitä, mikä olisi se parempi elämä mihin pyrkiä, niin neuvottomina märehdimme vaan paikoillamme, onnettomina ja ahdistuneina päämäärättömyyteen.

Mitään mieltä ei kuitenkaan ole jo kasatun paletin rikkomisessa tahallaan. Mitä sitten voin tehdä? Ystävääni lainatakseni: ”Joka kerta kun syöpäsairaiden, erityislasten, yksinhuoltajien, aspergerien ja muiden erityisryhmien huomiointikampanja päättyy, arki silti jatkuu tuhansissa kodeissa viikosta toiseen, vuodesta seuraavaan. Jos todella haluat auttaa älä vain puhu, vaan ota selvää mitä todella voit tehdä konkreettisesti auttaaksesi. Jos sitoudut auttamaan edes yhtä apua tarvitsevaa vanhempaa, vanhusta, yksinhuoltajaa, naapuria tai hyväntekeväisyysjärjestöä lahjoituksella, kauppakassin kantamisella tai lastenhoitoapuna, sinulla on mahdollisuus vaikuttaa oikeasti.”

Siinäpä minun mustan aukon kadotushaastetta ensi vuodelle. Etsin minun missioni heikompien avustuskentässä ja autan konkreettisesti. Siirrän huomioni omasta elitistisestä navastani kauemmaksi, ja alan olemaan aidosti onnellinen. Auttamalla, suuntaamalla energiani johonkin jolla on merkitystä, ihan oikeasti. Pelkkä sympatia ei lämmitä, pelkät puheet ja lämmin ajatus eivät oikeasti auta. Haluan tehdä, enkä vain ajatella tekeväni. Tuletko haasteeseen kanssani mukaan?

Hyvinvoinnin pahoinvoinnista lisää täältä.

Kuva: Floatspa

Osaatko olla ystävä?

“Priorisointi on pyrkimistä tiettyihin päämääriin toisten päämäärien kustannuksella. Jotta voitaisiin priorisoida, on tiedettävä päämäärä, tai ainakin suunta johon pyritään. Lisäksi on oltava keinoja, joilla päämäärää voidaan lähestyä.”

Olen niin kyllästynyt ihmisten tekosyihin miksi jotain ei voi tehdä, miksi ei pidetä yhteyttä tai miksi ei nähdä vaivaa yhteiselle ajalle. Jos haluaa olla toisen ihmisen elämässä mukana, ajan löytää ihan varmasti vaikka olisi 50 tuntia tekemistä vuorokaudelle. Yhteydenpidon laadulla on asiassa ihan ratkaiseva merkitys. Jokainen ymmärtää kiireen, mutta jos vaikka taukopuhelun pikaisissa sanoissa on merkitystä, jos ne ovat jotain muuta kuin kiireen päivittelyä ja tekosyiden listaamista, ne riittävät pitämään ystävyyssiteen yllä, ihmisen mielessä, läheisyyden läsnä. Ihmissuhteet ovat tahdon asia. Jos haluat olla ihmisen lähellä, siihen on aina keinot. Jos haluat että erotut hyvänpäiväntutuista ja small talk -naapureista ystävänä, puhut jotain muuta kuin arkea. Silloin sanoissasi on merkitys, ne ovat suunnattu juuri kohteeseen, eivätkä sanottavissa kenelle tahansa vastaantulijalle. Silloin olet aidon kiinnostunut myös ystävästäsi ja oikeasti haluat myös kuulla mitä hänelle kuuluu. Haluat ihan oikeasti kuunnella, etkä vain kysyä kysymisen vuoksi. Silloin teet ihmisestä itsellesi tärkeän ja itsestäsi toiselle enemmän kuin kasvottoman miehen tai naisen, eivätkä korvasi ole vain koristeena, suu vain syömistä varten.

Asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen vaatii sen, että tietää mikä itselleen on se oikea tärkeysjärjestys. Koko maailmaa ei voi syleillä, vaan priorisointi tarkoittaa myös jostain irti päästämistä. Jos yrittää olla mieliksi kaikille tai olla vain mahdollisimman paljon ärsyttämättä ketään, silloin kumartaa toisaalle ja pyllistää toisaalle. Jos ei koskaan edes vaivaudu miettimään onko jonkun ihmisen läsnäolo itselleen tärkeää, voi olla aika varma ettei hän kauaa lähellä edes pysy. Jos ympärillään olevilla ihmisillä ei edes ole niin väliä, jos kaikki ovat vain kavereita tai tuttuja joihin ei oikeastaan edes välitetä pitää yhteyttä, silloin vain ajelehtii. Jos ei halua nähdä vaivaa ihmissuhteissaan, ei niitä suhteita juuri ole.

Minun suurimpia oppeja lapsuudessani oli huomata, että ystävyydet vaativat hoitamista. Ystävän saadakseen pitää pystyä antamaan itsestään jotain enemmän kuin mitä kaupan kassalle. Pitää uskaltaa avautua ja raottaa persoonaansa edes vähän. Pitää olla läsnä. Minä en jaksa vuodesta toiseen kannatella ihmissuhteita, joissa joudun tekemään kaiken työn. Pelkkiä kavereita riittää ihan tarpeeksi muutenkin, niitä en tarvi enää lisää. Hyviä ystäviä sydämeeni mahtuu aina. Niitä, jotka oikeasti välittävät, haluavat aidosti kuunnella ja antaa vastineeksi muutakin kuin tekosyitä. Kiireen jankuttamisesta tulee tapa ja rituaali, mutta kiire on aina itse aiheutettua. Se on priorisointikysymys mihin aikansa käyttää. Aina löytyy keino jos on tahto.

Ja lisättäköön vielä toinen kyllästymisen aihe, joka saa karvani nousemaan pystyyn: aikuisen ihmisen ystäviä ei voi määrätä eikä kontrolloida. Ei aviopuoliso, ei lapset, ei ystävät, ei kukaan. Jokaisella on oikeus pitää ystävinään läheisiksi kokemiaan ihmisiä. Kukaan ei omista toista ihmistä, jotta voisi toisen ystävistä päättää. Ei kukaan. Aikuisten ihmisten määräily ja muottiin asettaminen on lapsellista ja tyhmää. Edes omien lastensa ystäviin ei saisi puuttua (ellei ne ole selvästi vaaraksi), kuinka sitten aikuisten? Minkälainen ego panee ihmisen kontrolloimaan toisen ihmisen sosiaalista elämää, kysyn vaan?

Erittäin valaiseva blogi linkin takana ihmisen omistamisesta – käykääpäs lukemassa!