Hiljainen ase

Tällaisella hölpöttäjällä on kestänyt ihan mahdottoman kauan aikaa huomata tällainenkin käyttämätön mahdollisuus, kuin hiljaisuus. Sehän on ihan mielettömän voimakas ase, johon on ihan turkaisen hankalaa saada minkäänlaista otetta. Toinen vetää suun suppuun, kääntyy kannoillaan, katoaa tai vaikenee totaalisesti, niin minkä sille mahtaa? Ei puhu. Ei joko halua tai uskalla puhua. Tai osoittaa mieltään rankemman kautta. Tai on vain niin avuton tilanteen suhteen, ettei löydä sanoja solmun purkuun. Sitten otetaan omaehtoinen aikalisä, kunnei ole argumentteja millä asiaa veisi puhumalla eteenpäin, tai jos pelätään niitä vastauksia. Verbaliikka ei riitä asian hallitsemiseen enää tahtomallaan tavalla. Tulee se kylmä rinki -olo, että tilanne luisuu mahdottomaan, pois omasta kontrollista.

Mököttäminen ja totaalivaikeneminenhan ovat ihan massiivista vallankäyttöä, jotka eivät kyllä ratkea mihinkään suuntaan vain niitä jatkamalla. Eikä ratkaisua löydy kyllä sitten silläkään, että tilanne muka ikäänkuin vain raukeaa omaan mahdottomuuteensa. Kun on vain pakko "nöyrtyä" puhumaan, kun arki siihen väistämättä pakottaa. Siennehän ne kaikki jää sitten vain muhimaan, odottamaan ulospääsyään vielä rankemman kautta.

Sitten on tämä toinen kuppikunta, joka harrastaa tietoista puhumattomuutta, josta puuttuu se mököttämisen teatraalisuus. Napataan vain suu kiinni. Massiivijumi, big time. Siinä sitä sitten ollaan, kunnei muuta voida. Vetäydytään kuoreen, suljetaan toinen elämästä pois. Sehän on sama eläimillä - kunnei kuulu joukkoon, näivettyy. Kostoa ja rankaisua rankemman kanssa.

Sehän on selvää, ettei toisen naama aina huvita. Mutta voisiko temppuilun ja sarvien kalistelun hoitaa hieman aikuismaisemminkin? Antaa tulistuessaan vaikka aikalisä sanomalla, että se vastapuolen vino naamataulu vain nyt nyppii niin rankasti, että haluan olla hetken yksin - puhutaan huomenna. Sihistään vaikka hampaiden välistä se aikataulu, milloin arvioidaan molluskojen laskeutuneen sen verran, että kehtaa taas näyttäytyä kasvotusten. Kellutaan tilanteessa määrällinen aika, jolloin on helpompi hahmottaa tulevaisuuden sopuhetki.

Ja sitäpaitsi - ainahan voi draamahetken tullessa lohduttautua sillä, että sellaisen kanssa ei riitele, josta ei välitä. Niin kauan kuin on riitaa, on rakkautta. Sillä rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.

Eli, rakkaat riitelijät: seuraavan riidan tullessa suosittelen huikkaamaan tappelukaverillenne lopuksi, että puhun sinulle huomenna kello kolme lisää. Sillä sehän on jo puoli sopua, ettei tapella hiljaisilla aseilla.

Näköalattomuutta

Kun tässä jonkin aikaa olen päässyt seuraamaan näitä työnhakumarkkinoita vähän lähempää, niin ihan harmittaa joidenkin rekrytoijien ja haastattelijoiden touhut. Lähinnä niiden työntekijää vailla olevien yritysten puolesta. Niin paljon on tullut vastaan hukattuja mahdollisuuksia, niin itselle kuin ystävillenikin. Tässäpä muutamia koostettuja oppeja näin työnhakijoiden silmin.

Ensinnäkin - vaikka kuinka kaupungin työttömyysaste hipuisi jo 15 prosenttia, ei silti ole työnantajan markkinat. Ei koskaan ole. Rekrytointia ei saa tehdä vasemmalla kädellä vähätellen, ylimielisesti eikä pöyhkeillen. Eteenkään, jos haetaan kunnon ammattilaista, eikä vain mitä tahansa orjaa. Hyvät ammattitaitoiset työntekijät eivät ala kerjuulle, eivätkä myy osaamistaan alennusmyynneissä. Jos yritys hakee jämäkkää, vastuullista ja tehokasta ammattilaista riveihinsä, ei haastattelijana vaan voi olla mikään aloittelija märkine korvantaustoineen; mutta ei myöskään johtaja, joka ajattelee ottavansa rekrytoinnista vain sulan hattuunsa, noinniinkuin ohimennen. Haastatteluissahan arvioidaan aina myös sitä pöydän toista puolta. Aikatauluista tai luvatusta viestittelystä ei lipsu myöskään työnantajapuoli, vaan asiat etenee sovitusti ja hallitusti.

Vai mitä mielestänne kertoo yrityksestään VP-tason rekrytoija, joka vain katoaa, eikä haastattelun jälkeen vastaa viesteihin eikä soittopyyntöihin? Tai kontakti, joka lupaa katteettomasti ottaa yhteyttä, mutta vaihtaakin yllättäen itse firmaa ilmoittamatta rekrytointia jatkavasta seuraajastaan? Tai yksikönjohtaja, joka jo sopii suullisesti töiden aloitusajankohdasta tehdenkin viikon päästä oharit, palkatenkin jonkun halvemman? Puhumattakaan näistä klassisista tapauksista, jotka ovat haastatteluissa kiinnittäneet huomionsa johonkin aivan muuhun kuin haastateltavan puheeseen.

Toiseksi, on suoranaista mielikuvituksen puutetta palkata perinteiseen, pitkään alalla toimineeseen firmaan uusi resurssi aina vain samalta toimialalta tai jopa ainoastaan talon sisältä. Uudet silmät, ihan eri liiketoimintaympäristöstä, voisivat tuoda ihan huikeita ideoita ja uutta energiaa prosesseihin -niihin jotka "aina on tehty näin". Joskus on hyvä herätellä ja kyseenalaistaa. Raikastamiselle pitäisi vain myös uskaltaa antaa sitten se mahdollisuus.

Kunnioitus pitää ansaita molemmin puolin. Jos yritys haluaa, että työntekijä sitoutuu riveihinsä pidemmäksi aikaa, on kai syytä nähdä vähän vaivaa sekä yrityksen arvojen mielikuvamarkkinointiin, että potentiaalisen työntekijän arvostamiseen - eikä pelkästään osaamisen kyseenalaistamiseen. Eihän kukaan halua myydä aikaansa vähättelevälle kumppanille? Käsittämätöntä, miten huolettomasti näinkin tärkeään brändimainontaan, kuten rekrytointiin, joissakin yrityksissä edelleen suhtaudutaan. Eteenkin näinä päivinä, kun digikellot väistämättä kuuluvat kauemmas kuin koskaan ennen.

Onneksi on myös erinomaisia esimerkkejä hyvin hoidetuista rekrytoinneista. Kyllähän se työnhakijallekin kuuluisi haastattelussa tulla sellainen olo, että minut tuonne halutaan ja minun ammattitaidollani on firmalle jotain merkitystä. Eteenkin keskijohdossa töihin kun kuitenkin mennään olemaan hyödyllinen, ei vain kuluttamaan aikaa rahapalkkaa vastaan.

Ensivaikutelma ei useinkaan petä. Kumminkaan päin. Ja hyvätasoiseen ihastuu vain toinen samanmoinen.


Kuvan lähdesivu. 

Bliss

"Kärsimys jatkuu niin kauan, kuin roikun itsepintaisesti kiinni jossain, joka ei enää tee minua onnelliseksi."

Olen viettänyt puoli vuotta ihanaa, puhdistavaa, tervehdyttävää ja voimaannuttavaa sapattia. Olen rehellisesti laittanut kaikki talvitumppuni tiskiin usean asian kanssa. Lopettanut väkisin roikkumasta kiinni asioissa, jotka tavalla tai toisella ovat saaneet aikaan pahaa oloa. Olen kerrankin elämässäni antanut itselleni reilusti aikaa kuunnellakseni itseäni, ihan sitä syvintä minää. Olen jättänyt tekemättä tai menemättä, jos en ole todella halunnut. Ollut puhumatta, jos puheesta on tullut enemmän pahaa mieltä kuin hyvää. Ollut kuuntelematta tai myötäelämättä, ymmärtämättä, jos en ole jaksanut. Päästänyt irti siitä tunnollisen tytön velvollisuuden tunteesta ja miellyttämisen tarpeesta, jotka minulla ovat aina olleet. Oppinut ettei ole pakko, jos ei tahdo. Mitään. Yhtään mitään. Ja tämä vapaus on tuntunut ihan hemmetin hyvältä.

Kuinka taivaallisia ovatkaan ne päivät olleet, kunnei ole ollut mitään kalenterissa. Koko viikkoon. Ei ainuttakaan menoa tai velvollisuutta. Tämä happirikkaan ilman määrä on tuonut sisälleni rauhan pysähtyä. Välillä olen vain ollut. Tehnyt mitä mieleen juolahtaa, tai ollut tekemättä. Häpeämättömän, julkean laiskasti. Maannut sohvalla ja ajatellut. Ollut reikäisissä kalsareissani jalat sohvan selkänojalla ja katsonut alakaton akustiikkalevyjen reikiä tunnin ilman ainoatakaan syvällistä tai tuottavaa ajatusta. Ilman suorittamista. Ilman ainuttakaan syyllisyyden pistosta tehottomista minuuteista. Olen lähes lopettanut kuluttamisen ja käynyt keskipäivällä maitokaupassa vain nauttiakseni mummo-mamma-ilmapiiristä, ihan vain siksi, koska se on tuntunut niin erilaiselta. Olen havainnoinut ihmisiä, ja huomannut myös erilaisia tapoja ja rytmejä elää. Haastanut samalla omia arvojani ja periaatteitani ihan täysillä. Miettinyt mikä on minulle oikeasti tärkeää ja mikä ulkoa omaksuttua.

Tämän puolen vuoden aikana olen käynyt myös tapaamassa ystäviäni ympäri Suomen. Ottanut vain ja lähtenyt, koska olen voinut. Olen kokeillut uusia asioita, mistä olen aina haaveillut. Tammikuussa kävin Lauttasaaressa myös kokeilemassa hypnoosia. Saamassa lisää ymmärrystä siihen, miten mielen voimaa voi kanavoida paremmin. Ja häikäistyin siitä oivalluksesta, kuinka valtavan suuri merkitys on nimenomaan sillä, miten asioista haluaa ja päättää ajatella. Määrittelevätkö kulloisetkin tunteeni minut? Olenko onnellinen, surullinen vai masentunut - vai olisivatko ne sittenkin vain ohimeneviä tunnetiloja ("juuri tällä hetkellä koen onnea, surua, masennusta"), ilman minuuden pysyvämpää määrittelyä. Tunnetiloja, jotka tulevat minun omasta päätöksestäni reagoida asioihin tietyllä tavalla. Olen oppinut elämään hetkessä. Päästämään irti menneisyyden murheista, koska en niille enää mitään voi. Luottamaan tulevaisuuteeni ilman sitä pakonomaista hallinnan ja kontrolloinnin tarvetta. Olen oppinut olemaan enemmän läsnä, elämään enemmän tässä hetkessä.

Vuoden alussa aloitin myös break dance -harrastuksen, kaiken muun harrastamani endorfiiniurheilun lisäksi. Voi miten riemastuttavaa on romuttaa kaikki turhat "enhän minä voi" -estot ja antaa mennä. Siellä tämäkin nelikymppinen nyt pyörii jo päällään ja vetää kaikenmaailman toprockeja, footworkeja, freezejä, sixsteppejä, sweeppejä ja power moveseja ihan vain pelkästä elämisen riemusta. Mikään ei ole sen tervehdyttävämpää kuin itselleen nauraminen ja nuorekas, positiivisesti asioihin suhtautuva seura!

Tämä aika on tehnyt sielulle niin hyvää; eläinten keskellä, lasten arjessa, lörtsäpipo päässä, chillaillen. Hämmentävintä on kuitenkin ollut huomata, että ne energiat oikeasti menee sinne, minne niiden antaa mennä. Kannattaako siis ajatella kurjia, vai mielummin keskittyä siihen hyvään mitä ympärillä tapahtuu? Mikään ei ole muuttunut, mutta sen mukana kaikki. Nyt olen valmis menemään taas takaisin töihin. Joka on ihan mahtavaa sekin! Luulenpa että puolivuotiseni on merkittävä lisä CV:ssäni myös tulevan työnantajani mielestä!

Kevät!

Geeni #19

"Stories are just data with a soul".

Akateemisesti koulutettuna minun on usein hankala jättää asioita pelkän uskomuksen varaan, luottaa vain mutuun, tai siihen etteivät todennäköisyydet kuitenkaan juuri minua koske. Haluan tietää sen mitä tiedettävissä on, jotta voin vetää omat johtopäätökseni, reagoida ajoissa, nojautua faktoihin. Tutkimustulosten ja vallitsevan ymmärryksen päälle on sitten paljon helpompi rakentaa omaa mielikuvaa siitä, mikä voisi olla oletettavaa juuri minun kohdalla. Ja eteenkin - mitä voin asialle ehkä vielä tehdä. Ajoissa.

Sain ystäväni kautta tiedon geenitestipalvelusta, mistä yllätyksekseni löytyi testi myös alzheimerin taudille. Taudin perinnöllisyydestä tiedetään vielä melko vähän. Mutta mielenkiintoiseksi geenitestauksen omalla kohdallani tekee juuri varhaisen iän alzheimerin periytyvyyden oletettu suurempi todennäköisyys. On arvioitu, että alle 60-vuotiaana alkavista tapauksista 5-10 prosenttia olisi periytyviä [1]. Vaikka syitä taudille ei vielä täysin tunnetakaan, on tutkimuksissa jo todettu ns. riskigeeni eli apolipoproteiini E4 (apoE4), jonka on todettu olevan alzheimerin taudille altistava tekijä, ja jonka sanotaan aikaistavan taudin ilmaantumista jopa useita vuosia [2]. Eli jos lähtökohtainen mutu-oletukseni on, että äitini tauti mahdollisesti periytyisi myös minulle, ei kai asian testaaminen voi kovin paljoa maailmankuvaani enää horjuttaa?

No, siellähän ne hemmetin genotyyppi E4/E4 alleelit sitten olivat, molemmat, kromosomissa #19q13.2. On esitetty, että jos alzheimerin tautia esiintyy suvussa, riski sairastua 90 ikävuoteen mennessä on 90 %, jos henkilöllä on kaksi E4-alleelia [3]. Kuulostaa siis vallan riemukkaalta nämä tulokset. Mutta päivän kestäneen ahdistavan olon jälkeen, löysinkin jo kolme aika painavaa syytä, miksi uutinen oli hyvä.

Ensinnäkin, on arvailuja siitä mitkä asiat lisäävät sairastumisriskiä, on niitä E4-alleeleja tai ei. Enää en löydä ainuttakaan tekosyytä syödä epäterveellisesti, olla urheilematta tai huolehtimatta psyykkisestä hyvinvoinnistani. Nyt kiinnitän huomiota paljon enemmän myös omiin signaaleihin, kuuntelen itseäni paljon herkemmällä korvalla. Tietoisesti rajaan elämääni myrkyttäviä asioita pois, opin olemaan terveellä tavalla itsekäs.

Toiseksi, tekee hyvää huomata elämän rajallisuus ihan konkreettisesti, mustaa valkoisella. Kukaan muukaan ei voi tietää milloin on se viimeinen päivä, milloin halaa rakkaitaan viimeisen kerran. On hyvä nähdä asiat vähän suuremmassa mittakaavassa, miettiä missä haluaa olla vuoden päästä. Ja myös ottaa ne askeleet oikeaan suuntaan mielummin heti kuin myöhemmin. Sanoa se kaunis sana jo tänään, nähdä ympärilleen vähän kirkkaammin, olla enemmän läsnä. Pienet murheet eivät enää tunnukaan murheilta, kun tarkemmin katsoo.

Ja kolmanneksi, huomaa olevansa haavoittuvainen. Kuuntelin aamulla Brené Brownin aivan loistavan puheen haavoittuvuuden voimasta. Kuinka tarpeellisuuden tunne, ihmisen kauneus ja elämän merkityksellisyys kumpuaa nimenomaan juuri rohkeudesta olla epätäydellinen. Se että uskaltaa olla haavoittuvainen, ottaa riskejä, sanoa rakastavansa ennen kuin toinen ehtii sanoa saman. Kun uskaltaa tehdä jotain, jonka lopputuloksesta ei olekaan takeita - se saa häpeän, pelot ja arvottomuuden tunteet häviämään. Kiitollisuutta, onnea ja yhteisöllisyyden tunnetta ei löydä turruttamalla tunteensa, kovettamalla kilpensä. Vaan juuri rohkeudesta olla haavoittuvainen.

Enää geeni #19 ei tunnukaan niin kovin vialliselta, vaan ennemminkin ehkä tarkoitetulta. Ehkä tietoisuuden lisääminen saa minut huomaamaan lääketieteen kehityksen tällä saralla herkemmin, tarttumaan uuteen estolääkitykseen ajoissa. Ehkä elänkin satavuotiaaksi [4] ja huomaan eläneeni rikkaampaa ja onnellisempaa elämää kuin pimeässä putkessa, kilvellä suojattuna. Ehkä osaankin rakastaa aidommin, havaita ympärillä olevan kauneuden herkemmin....ehkä tämä tuokin lähelleni jotain aivan ainutlaatuista hyvää.

Aina on mahdollisuus. Ja sen huomaa selvemmin jos on rohkeutta katsoa sitä suoraan silmiin.



Sitaatti ja kuva Brené Brownin puheesta TED-foorumilla.
Lähteet:
[1] Alzheimerinfo
[2] Kansanterveyslehti
[3] Terveyskirjasto
[4] Duodecim

In vitro

En ole koskaan nuorempana ollut kovin lapsirakas ihminen. Hälisevät, likaiset ja räkäiset pikkuihmiset ovat teinivuosina lähinnä ärsyttäneet ja olleet vain tiellä. Metristen tappien nenäkkyys, metelin määrä ja vauhti ovat saaneet vaihtamaan huonetta ja panemaan oven tiukasti kiinni. Mutta äitini kauan sitten lausumat sanat jäivät aina kaikumaan hennosti murkkuajatusteni taustalle: "Olisin menettänyt paljon, jollen olisi koskaan saanut omia lapsia".

Sitä ei välttämättä osaa kaivata, mitä ei ole koskaan kokenut. Mutta pelko siitä, etten keskenkasvuisena vielä olisi ymmärtänyt kaivata jotain arvokasta, jotain jonka aikaikkuna sulkeutuu elämän vauhdissa yllättävänkin nopeasti, sai onnekseni minut toivomaan omaa lasta, antamaan sille ajoissa mahdollisuuden. Siitäkin herätyksestä olen äidilleni kiitollinen, ihan joka päivä. Mitään maailmassa ei voi rakastaa niin paljon kuin omaa lasta - varsinkaan silloin kun lapsen saanti ei ole ollut itsestäänselvyys.

Katsoin keinohedelmöityksestä dokumenttia tässä eräänä päivänä. Samaan aikaan kun maailma on täynnä ei-toivottuja lapsia, heitteille jätettyjä ja koriin hylättyjä, tuntuu niin suunnattoman väärältä, ettei lasta saa pariskunta jolla olisi kaikki maailman edellytykset rakastaa pientä nyyttiä ja antaa hänelle hyvä elämä. Kuinka epäoikeudenmukaista tällainen geenivalinta voikaan olla. En voi kuin kunnioittaa lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa, jotka auttavat tyhjän sylin surussa. Sillä se suru on jotain todella syvää, voimakasta, lopullista ja koskettavaa. Kun on halu rakastaa, mutta on täysin neuvoton suurempien voimien edessä. Se työ on siunattua työtä. Katsokaapa vaikka oheista kuvaa IVF-hoidon vaiheesta: hedelmöitettävä alkiohan on hetken ihan sydämen muotoinen! Nämä suunnattoman odotetut lapsethan ovat rakkauden lapsia, jo ihan ensisekunneiltaan!

Eräällä läheisellä ystävälläni on hellyttävä taipumus nähdä sydämiä ihan joka paikassa, milloin varjoissa, milloin katukäytävän vesipisaroissa - ja ottaa niistä kuva muitakin ilahduttamaan. Näin joulunkin alla parhaat lahjat mitä voimme läheisimmille antaa, ovat aika, huomioiminen, kauniit sanat, välittäminen ja arvostus. Joulu on lähinnä lasten juhla. Annetaan meidän pienille tepsuttelijoillemme raitis ja turvallinen joulu. Luodaan koteihimme tunnelmaa huomaamalla hetken ajan vain ne elämän hyvät ja kauniit muruset. Huomioidaan pienet ja vanhat, on syli sitten tyhjä tai vähän täydempi. Sillä kaikkihan me hellyyttä tarvitsemme, ihan joka päivä.

Lämpöistä joulua kaikille lukijoilleni ja sydämellinen kiitos kaikesta palautteesta mitä teiltä olen saanut!

Heini

Vapauden lento

YT-juttu Meidän Perhe -lehdessä, numerossa 10/2012. 
Haastattelu tehty syyskuussa 2012. Kirjoittajana Meidän Perheen toimittaja Sanna Sommers.

Tiistai heinäkuun 17. on erityinen päivä, Lumia-tyttären kahdeksanvuotispäivä, mutta Heini aloittaa aamun kuin minkä tahansa työaamun. Hän ojentaa kätensä peiton alta, vaientaa kännykän herätysäänen ja pää vielä tyynyllä lukaisee puhelimella työsähköpostit.Sitten hän nousee, pukeutuu ja menee alakerran työhuoneeseen soittamaan Nokian Pekingin-toimistolle. Puhelinten standardeista vastaavana tiiminvetäjänä hän on tottunut venyttämään työpäivää sekä aamusta että illasta. Onnittelulaulujen aika olisi sitten viikonloppuna.

Ennen yhdeksää puhelinkokous on hoidettu ja Heini on valmis lähtemään toimistolle. Silloin kännykässä alkaa vilkkua esimiehen nimi. Se liittyy varmaan yt-neuvotteluihin, Heini ehtii ajatella. Nämä olivat viidennet tai kuudennet yt:t kolmen vuoden sisään, Heini on jo mennyt laskuissa sekaisin.Ääni puhelimessa on eleetön. Ikävä hoitaa tällaista asiaa puhelimessa, mutta esimies on Tampereella ja Heini Oulussa, joten: Tilanne on nyt tämä. Tuotannollisista ja taloudellisista syistä koko tiiminne on päätetty lakkauttaa.Heini istuu tietokoneen äärellä luuri korvalla ja tuijottaa työhuoneen pimennysverhoa, johon on printattu kuva käsi kädessä juoksevista tyttäristä. Jos katson lasteni hymyileviä kasvoja, pysyn ehkä kasassa, hän ajattelee. Haluan että tämä puhelu loppuu, haluan ulos täältä. Mutta puhelimeen hän sanoo vain hillittyjä, asiallisia lauseita: Onko työvelvoitetta. Soitatko sinä tiimin jäsenille vai kerronko minä.

Vasta puhelun päätyttyä Heini alkaa itkeä. Mies on tullut hiljaa ovensuuhun, eikä tiedä mitä sanoa.

 

Hylätty olo

Rops rops rops rops. Havu-koira on niin tohkeissaan, että tassut sutivat kynnet kopisten parketilla. Vuoden ikäisen dalmatialaisen mielestä on jo korkea aika lähteä hakemaan Mineaa eskarista. Heini vetäisee lenkkitossut jalkaan.

Hän on totutellut uuteen, Nokian ulkopuoliseen elämäänsä nyt parin kuukauden ajan. Koira ja lapset ovat innoissaan, mutta Heini itse ei vielä tiedä, mitä ajatella.Edelleen hän lukee sähköpostinsa sängyssä heti herättyään. Siitä tavasta hän ei luopunut edes kesälomillaan, sillä sähköposteja saattoi tulla päivässä sata. Nyt laatikossa ei ole mitään. Se tuntuu tyhjältä ja oudolta.

– Minut on pullautettu ulos tiimien sähköpostilistoilta. En kuulu enää joukkoon.

Heini ehti olla töissä Nokiassa 14 vuotta, yli kolmasosan tähänastisesta elämästään. Pitkän suhteen yksipuolinen irtisanominen tuntuu siltä kuin olisi tullut jätetyksi.

– Kyllähän pitkästä parisuhteestakin eroaminen surettaa, vaikka olisi ollut miten vaikeaa, hän sanoo.

Kun asiaa oikein ajattelee, vuosikausia kestäneessä työsuhteessa on muutakin samaa kuin avioliitossa. Sitä on sitoutunut yhteen työpaikkaan sivuilleen vilkuilematta, rakentanut yhteistä tulevaisuutta, ja työn parissa vietetyt vuodet ovat vaikuttaneet osaltaan siihen, millaiseksi ihmiseksi on kasvanut. Alkuaikojen huuma on kenties haalistunut, mutta muisto hyvistä ajoista on kantanut takkuistenkin kausien yli.

Nyt Heini muistelee ensimmäisiä Nokia-vuosiaan kaihoten. Suunnittelijoilla oli vapaat kädet ja tuntui, että kaikki möi miljoonia, tehtiin sitten mitä tahansa. Uudenkiiltävän toimiston käytävillä käveli joka viikko uutta väkeä, lisäsiiven rakentamista suunniteltiin. Saunailloissa työkavereista tuli ystäviä. Uusista puhelinmalleista puhuttiin tiimin omina vauvoina.

– Se oli upeaa aikaa. Ei siinä katsottu kelloa, kun oltiin innostuneita ja kaikki tuntui mahdolliselta. Siihen vain imeytyi mukaan.

Vuosien varrella yrityksen käytäntöjä kuitenkin muutettiin niin, että yhä pienemmille yksityiskohdille piti pyytää hyväksyntä Espoossa kokoontuvilta johtoryhmiltä. Puhelinten suunnittelijoiden oma päätösvalta kutistui, ja asioiden edistäminen oli entistä hitaampaa ja turhauttavampaa.

Silti Heinin sitoutuminen ei rakoillut. Hän todella piti työstään ja halusi tehdä sen hyvin.

– Meille tiimiesimiehille ei maksettu ylitöistä, joten jos vaikka piti olla toisessa maassa kokouksessa maanantaiaamuna, matkalle lähdettiin omalla ajalla sunnuntaina. Eihän sellaista jaksaisi, jos ei olisi täysillä sitoutunut ja pitäisi työtään tärkeänä.

 

Käsitys normaalista hämärtyi

Kun ensimmäinen yt-kierros kolmisen vuotta sitten alkoi, Heini ei vielä tosissaan pelännyt työpaikkansa menettämistä. Mutta sitten tuli seuraava irtisanomiskierros, ja sitä seuraava, ja sitä seuraava.

– Miksi niistä pitikin aina ilmoittaa juuri ennen lomia? Huonot uutiset kerrottiin perjantaina ja todella huonot ennen kesä- tai joululomaa. Sai sitten kipuilla omalla ajalla ja tulla taas maanantaina tarmokkaana töihin.Joululomalla Heini jaksoi juuri ja juuri leipoa pakollisen torttupellillisen. Tytöt pyysivät äitiä pelaamaan lautapelejä, mutta turhaan. Hän jaksoi pitää lapsia sylissä, ei muuta.

Töissä kiire ja paineet kasvoivat. Juuri kun sai edellisten väen vähennysten jälkeen selville, kenen kanssa mitäkin asioita nyt pitää hoitaa, ilmoitettiin uusista irtisanomisista.  Tiedotuskin takkuili. Joskus Heini kuuli työpaikkansa uutiset ensin isältään, joka oli bongannut ne iltapäivälehdistä.Jatkuvan irtisanomisuhan alla alkoi tuntua siltä, että jos pitää kahvitauon tai tekee vain sen minkä kahdeksassa tunnissa ehtii, lentää kohta pihalle. Käsitys normaalista työmäärästä hämärtyi.Taloon jääneitä ohjeistettiin pitämään oma työmäärä kurissa priorisoimalla: vähemmän tärkeät asiat pitäisi kylmästi jättää tekemättä. Heinin esimies näpäytti, että on oman organisointikyvyn puutetta, jos ei saa töitään tehtyä seitsemässä ja puolessa tunnissa. Se loukkasi.

– Jos itse on nähnyt omien töidensä merkityksen, miten yhtäkkiä voisi vain ajatella, että ei niitä tarvitse kenenkään hoitaa?

Huhtikuun 23. päivän iltana Heini sai puhelun isältään. Pitkään Alzheimerin tautia sairastanut äiti oli kuollut. Se ei ollut valtava yllätys, sillä äiti oli ollut huonossa kunnossa. Silti uutinen vei jalat alta.Sen illan Heini itki yhdessä tyttöjen kanssa, mutta lasten mentyä nukkumaan hän ryhtyi pakkaamaan. Aamulla kuudelta piti olla San Franciscon koneessa matkalla palaveriin. Perillä hän hoiti työasiat kuten pitikin ja illat itki äitiä yksin hotellihuoneessa.

Jälkikäteen ystävät kysyivät, miksei Heini perunut matkaa.

– Mutta en osaa ajatella sillä tavalla. Kun on tosissaan sitoutunut, sitä sinnittelee viimeiseen asti.

 

Läppäri ruokapöydässä

Äidin ajatteleminen saa kyyneleet nousemaan silmiin nytkin. Äiti oli vain 56-vuotias sairastuessaan parantumattomaan muistisairauteen. Heini oli silloin parikymppinen opiskelija. Ei hän ollut ehtinyt kysyä kaikkia kysymyksiä, joita haluaisi omalta äidiltä elämän varrella kysyä.Siksi Heini on kirjoittanut Lumialle ja Minealle kummallekin paksut kirjat täyteen vauvavuosien muistoja ja tapahtumia.

– Jotta heillä olisi vertaistukea sitten kun saavat itse lapsia. Jos minä en ole enää kertomassa.

Joskus Heini miettii, että saattaa hyvinkin sairastua samassa iässä kuin äiti. Silloin edessä olisi enää kuusitoista selväjärkistä vuotta. Sen ajatteleminen kirpaisee.

Sydäntä vihlaisi myös sillä hetkellä, kun Heini kertoi tyttärilleen irtisanomisestaan. Varovaisin sanankääntein hän muotoili, että nyt äiti ei olekaan enää töissä Nokiassa. Lasten mielestä se oli loistava uutinen!Minea suri hieman ainoastaan sitä, ettei ehtinyt saada omaa nimikkopuhelinta. Kuusivuotias oli päätellyt, että sellainen olisi odotettavissa, kun Lumia-puhelinkin oli jo. Mutta ajatella: nyt äiti ei enää istu tietokoneella!Kiireisimpinäkin aikoina Heini piti kyllä säntillisesti kiinni siitä, etteivät hänen lapsensa seiso viideltä viimeisinä päiväkodin pihassa odottamassa, mutta yleensä työpäivä jatkui illalla kotona.

– Monesti avasin läppärin keittiön pöydälle, annoin tytöille ruokaa ja sanoin, että älkää puhuko minulle nyt. Tai lähetin heidät ulos leikkimään, jotta saan työt tehtyä.

Lapset joutuivat tottumaan siihen, että äiti kuuntelee heidän juttujaan vain puolella korvalla.

– Onneksi heitä on kaksi, joten he ovat voineet leikkiä yhdessä. Itse olen ollut usein niin puhki, etten ole jaksanut leikkiä enkä lukea iltasatuja.

 

Parhaita hetkiä

Sora rapisee jalkojen alla, puissa on jo keltaisia lehtiä. Lapsi haluaa kertoa asian.

– Arvaa mitä äiti.

Heini on jo huomannut, että parhaat jutut tulevat näinä iltapäivän hetkinä, kun kävellään hiljaksiin koululta ja päiväkodilta kotiin. Katsellaan kun koira touhottaa pientareilla, pysähdytään tarkkailemaan karvaista toukkaa.Nyt tytär, jota Heini on pitänyt hiljaisena ja varautuneena, kertoo ihastuneensa yhteen poikaan.Äidin koko keho läikähtää täyteen iloa. Lapsi kertoo!

Siinä he sitten astelevat, äiti ja tytär, ja juttelevat, miten mukavalta tuntuu ihastua poikiin. Heini yrittää hidastaa askeleitaan, jotta ihana hetki ei loppuisi koskaan.Hän on pohtinut jo jonkin aikaa, johtuuko tyttären hiljaisuus ikäkaudesta vai jostain muusta. Nyt hän myöntää itselleen syyn. Lapsi ei ole puhunut, koska minä en ole kuunnellut.

Tänä syksynä hän aikoo viedä tyttöjä konsertteihin ja muihin kulttuuririentoihin, joihin aiemmin ei ollut aikaa eikä voimia. Ja puolukkametsään! Nyt kun he vielä haluavat kulkea äidin kanssa. Ajatus on samalla sekä surullinen että lohduttava: onneksi en antanut koko pikkulapsiajan mennä ohi.

 

Samassa veneessä

Samassa rytäkässä Nokian Oulun toimistolta sai lähteä noin 580 muutakin. Oulun kokoiselle kaupungille se on tietysti iso asia. Miten sellainen määrä saman alan ihmisiä löytää uusia töitä?Heinistä on kuitenkin helpottava ajatus, ettei hän ole tilanteessaan yksin. Kun hän meni verotoimistoon järjestelemään asioitaan, siellä oli pitkä jono ex-nokialaisia. Tuntui hyvältä päivitellä tilannetta kohtalotovereiden kanssa.

Kerran hän kuuli, kun lapset selittivät kaverilleen, että meidän äiti sai potkut. Heidän mielestään siinä ei ollut mitään hävettävää.

– Kaikki täällä tietävät, että tämä ei ole omaa syytä.

Teknisesti ottaen Heini ei kylläkään saanut potkuja. Vaihtoehtoja annettiin kaksi: joko irtisanoudut itse ja saat tukipaketin, tai sinut irtisanotaan. Koska Heini oli ollut talossa niin pitkään, tukipaketti oli noin vuoden palkkaa vastaava summa. Sen ansiosta töiden loppuminen ei ole perheelle taloudellinen katastrofi, ainakaan välittömästi.

– Tuntuisi valheelliselta valittaa raha-asioista. Paljon rankempaa on niillä perheillä, joissa molemmat vanhemmat on irtisanottu.

Moni lähtöpassit saanut on jo ehtinyt hakea uusia töitä, mutta Heini ei ole vielä jaksanut edes ajatella sellaista. Ensin pitää toipua ”Nokia-taudista”. Romaanin lukemisesta ei ole tullut moneen vuoteen mitään, koska viimeistään parin sivun jälkeen ajatukset lipsahtavat työasioihin. Nyt Heinin pöydällä on kirjoja kolmessa pinossa, yhteensä 14 teosta, yksi jokaista Nokia-vuotta kohti. Ne ovat kertyneet siihen sattumalta, mikä mistäkin: Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, Jari Tervon Layla, joku Leena Lehtolainen ja Outi Pakkanen.

– Kun nämä olen saanut luettua, olen toipunut.

Vasta sitten Heini aikoo miettiä, millaista työtä haluaisi tehdä seuraavaksi. Vain yksi asia on selvä. Rajatonta venymistä hän ei enää halua.

 

Vapauden juhla

Tiistai syyskuun 18. on erityinen päivä, Heinin ensimmäinen vapauden päivä. Työsuhde Nokiaan on eilen virallisesti päättynyt.

Tänään hän ei hamuile ensimmäiseksi puhelinta ja sähköpostia, sillä uusi puhelinliittymä on tarkoituksella sellainen, jolla ei pääse nettiin. Kännykän kautta sähköpostissa roikkuminen loppuu nyt, tulkoot millaiset vieroitusoireet tahansa.

Heinistä tuntuu oudolta ja surulliselta, ettei irtisanotuille järjestetty minkäänlaisia läksiäisiä. Monen vuoden suhde ikään kuin vain liukeni pois. Tässäkö tämä oli? Voitte jättää läppärin ja kulkukortin vastaanottoon.

Siksi hän aikoo järjestää itse itselleen komean lähtöseremonian. Jonakin kuulaana iltapäivänä hän nousee kuumailmapallon kyytiin, mukanaan hyvä ystävä ja vähän kuohuviiniä. Korkeuksista hän katsoo, kun talot, autot ja tiet kutistuvat, ja maailman murheet siinä samalla. Tulenlieskasta kuuluu kohahdus, tuuli näyttää suunnan.

Vakka ja vakka

Ajan myötä isäntä alkaa muistuttaa koiransa ulkonäköä, koira samaistuu isäntänsä luonteeseen. Toimivissa pitkissä parisuhteissakin tapahtuu samaa, mukaudutaan ja sopeudutaan, omaksutaan toisen tapoja, halutaan samaistua. Nautitaan siitä, että toinen on tavoiltaan samankaltainen kuin itse, tykkää samoista asioista, elää samaa rytmiä. Mutta mitä jos näin ei tapahdukaan? Onko se sitten sitä kasvamista erisuuntiin?

Mitä jos toinen onkin lopulta liian erilainen ja myös pysyy erilaisena, tai muuttuu pikkuhiljaa jopa osin tunnistamattomaksi? Mitä jos ne alun sormien läpi katsotut asiat alkavatkin vain tökkiä entistä enemmän, eikä niihin sovittamattomiin erilaisuuksiin enää löydykkään sietokykyä? Kun vaaleanpunaisten lasien pigmentti alkaa haalistua ajan uv-säteilyssä, mitä jos kirkkaan lasin läpi nähty puoliso ei enää vastaakaan omia toiveitaan lopputulevaisuuteen? Mitä jos yhteen kasvamista ei vain tapahdu, eikä vanha kumppari enää singukaan toisen omalaatuisuuksiin yhtä helposti kuin ennen?

Jokainenhan meistä haluaisi nähdä sopua ja harmaahapsi-idylliä vanhuudessa, missä lapsenlapset pyörivät iloisesti jaloissa. Olisi takkatulet ja talo täynnä vuosikymmenien muistoja, valokuva-albumit riveissä ja menneisyyden tarinat hioutuneet pilttien korville sopiviksi. Olisi perhejuhlat ja suvun kokoontumiset, sukkia kutova mummo ja pappa piippu suussa, yhteennaitujen sukujen tuki ja turva. Perintötalot ja tontit sijoillaan, jolloin juurilleen kasvaneet lapset muuttaisivat synnyinkodeistaan omilleen, samojen teiden ja metsien lähelle. Asiat tehtäisiin ajan kanssa, koska pysyvyys olisi perusolettamus. Mutta onko tämä sittenkään aina se paras vaihtoehto kaikille suhteille?

Vitsin mukaan parisuhteiden parasta ennen -päivä on hääpäivä. Se tuskin enää pitää paikkaansa, koska niin itsestä kuin myös avioliitoistakin ymmärretään nykypäivänä pitää enemmän huolta, ottaa toinen huomioon, keskustellaan myös niistä vaikeista asioista ääneen.

Vielä keskenkasvuisena ihminen kuitenkin pannaan usein päättämään aivan liian isoista asioista, jotta ne voitaisiin velvoittaa olemaan lopullisia. Koulutuksia ja ammattejakin valitaan nuorena väärin, miksei siis olisi hyväksytympää myös ajatella ettei sitä vuosikymmenien ainoaa oikeatakaan ollut niin helppo valita rinnalleen? Työelämässä parhaat tiimit muodostuvat erilaisista persoonista niiden täydentäen toisiaan, jolloin vahvuudet löytyvät jokaiseen kriittiseen toimintoon. Mutta parisuhteissa on mielestäni ihan oleellista, että vastapuolella on samaa maata oleva ihminen. Sielunveli tai -sisko, joka on samalla tapaa huolellinen tai huoleton, aina ajoissa tai hieman myöhässä, ennakoi tai elää kädestä suuhun, aamu- tai iltavirkku, älykäs tai älytön. Vakka ja kansi saattavat olla joskus aivan liian erilaiset hämmentämään samaa soppaa lopunelämää.

Voisiko siis myös ajatella niin, että kaikella hyvällä ja kauniilla on aina oma aikansa ja kestonsa, ja se nyt vain sattuu olemaan eri pituinen ajanjakso eri ihmisten kesken? Että joskus kun yhdessä ei olekaan enää hyvä olla, olisikin hyväksytympää myöntää ääneen, ettei tämä teekään minua ikuisesti onnelliseksi. Miksi erolla on edelleenkin epäonnistumisen, hävettävän ja tabun kaiku? Eikö ennemminkin voisi juhlistaa upeita yhteisiä menneitä vuosia katkeruuden ja syyllistämisen sijaan? Olla onnellinen siitä, että vierellä kulki noin hieno ihminen monta vuotta. Hyväksyä, että joskus vain on aika jatkaa matkaa eri suuntiin. Voisiko eron synonyymiksi laittaakin "kiitän yhteisistä vuosista"?

Ihmettelen vain välillä näitä julkisuudenkin erotarinoita, vaikka Avalla. Miksi eriteille ei voi lähteä sisäsiististi menneisyyttä kunnioittaen? Minä haluaisin ajatella asioita armollisemmin.


Kuva: Museovirasto

Karvaista energiaa

Koirat ovat kyllä välillä ihan malliesimerkkejä päämäärättömästä kohkaamisesta. Dalmatialaisiakin sanotaan erityisen älykkäiksi koiriksi, vaan niin sitä kyllä välillä joutuu miettimään liikkuuko oman dallun rusinassa juuri mitään ruoka-ajatusta ja viettejä kummempaa. Samaa tekemisen kyseenalaistamista on tullut harrastettua joskus ihmistenkin touhujen kanssa, mutta toisaalta - onko järkevyydellä aina niin väliä jos hetkessä eläminen on hauskaa?

Viimeaikoina olen yrittänyt kouluttaa tämän rakkaan huiskahäntäni hihnassa vetämistä vähän maltillisemmaksi. Oikein huvittaa välillä katsoa kun raasulla on koko ajan kiire jonnekin. Mutta minne? Ihan sama kiire vain jatkuu koko ajan, vaikka 10 metrin välein tekisi kävelyreitillä uupparit useaan kertaan peräkkäin. Hetkinen - juurihan haistelit jo kyseisen tienpielen ja nyt samalla kiireellä, innolla ja kiinnostuksella menet taas takaisin! Toistonsietokykyni ei ole vielä riittänyt kokeilemaan kuinka monta kertaa samaa väliä pitäisi tahkota edestakaisin, ennenkuin pilkullinen kumppaninikin huomaisi että jotain tässä nyt mättää. Sitten kun haisteluvapauden jälkeen otetaan taas koulutussessiot päälle ja kävellään hetki komennon alla, niin raasu yrittää totella pitkin hampain ja lihakset jännittyneenä sipsuttaa emäntänsä käskyttämänä nättejä hillittyjä askelia. Vietti veisi sata lasissa eteenpäin ja koiruudesta voi ihan aistia kuinka tyhmää hidastelu ja vierellä kulkeminen mielestään taas on.

Tyypillisesti käyn pilkun kanssa juoksemassa noin kymmenen kilometrin lenkkejä 2-3 kertaa viikossa. Välipäivinä yritän sitten päästää vauhtihirmun kerran päivässä juoksemaan metsälenkillä vapaana. Olen usein ihan nauranut ääneen katsellessani sitä vapauden rajatonta riemua, mikä koko eläimestä huokuu sen pyöriessään heinikoissa ja kanervikoissa ympyrää, hyppiessään esteiden yli ja kokeillessaan ketteryyden rajojaan. Ja ihan parasta emännän huvia on "ällyytysjuoksutus". Mennään yhteen suuntaan nelivedon pinkoessa 50 metriä edelle, jolloin vaihdan taas kävelysuuntaa vastakkaiseksi. Koiran seuratessa tarkkaavaisesti liikkeitäni, painaa se taas kohta ohitseni 100 metriä uuteen suuntaan. Tätä pystyy tekemään noin kymmenisen kertaa, eikä kummankaan riemulla ole rajaa. Itse pääsen hommassa myös harvinaisen helpolla pientä pätkää edestakaisin kävelemällä, koira oppii hyvää laumanjohtajuutta, ja saa juosta lörppäkorvat hulmuten spurttipätkiä niin lujaa kuin käpälistään pääsee. Varsinaista koiran elämää!

Nämä täplikkäät symppiskoirat ovat kyllä ihan vallattoman hyviä tapauksia lapsiperheissä. Näin leikkisän, sydämellisen ja aina iloisen koiran kanssa on lasten ihan mahtava touhuta. Lempinimien määräkin sen jo kertoo kuinka tärkeästä karvakaverista on kyse, eikä ole aamua jolloin Havu-Petteri-Mustakuono ei olisi ollut ensimmäinen halattavien listalla. Ruokien antamisista ja ikkunanenänjälkien pesuvuoroistakin pikkulikat ihan kiistelevät. Tämän dallun kaveri-, hellyys-, kasvatus- ja terapiamerkitystä ei voi kiistää, eikä lapsille mielestäni voi juuri parempaa lahjaa varhaislapsuuteen antaa kuin oman eläimen. Kaikki vaivannäkö, loputon siivous ja mahdolliset sisustukselliset tuhot mitä saattaa myös sattua, ovat mielestäni pientä karvakorvan tuomaan hyvään nähden. Ohessa pieni reality-check myös näihin haittapuoliin, melko hulvattomasti kuvailtuna: Tuholaistarinoita

Iloista dallailua syksyn pimeneviin iltoihin kaikille teille! Ja jos kvartaalitalouden loputon kiire siellä oravanpyörissä ahdistaa, voi aina lohduttautua sillä, että sekin on pohjimmiltaan aika koiramaista touhua. Tärkeintä on kai kuitenkin energia, liike ja loputon uteliaisuus elämään. Eihän sitä koskaan tiedä minkälaisia pupunpapanaherkkuja sitä seikkailuillaan edestään löytää.

Ihon alle

Olisipa mielenkiintoista päästä joskus toisen ihmisen nahan alle. Ihan vain tuntemaan, miten toinen ihminen kokee ympäristönsä, miten hänet huomataan, miten hänen olemiseensa reagoidaan. Sitä on niin tottunut pitämään normina juuri sitä vastetta, mitä itse kokee muiden keskellä saavansa. Mutta mitä jos sinuun yhtäkkiä reagoitaisiinkin ihan poikkeavalla tavalla? Kuinka outoa se voisikaan olla?

Itse olen pikkupaikkakunnan kasvatti, tunnettujen vanhempien lapsi. Olen pienestä pitäen tottunut siihen, että muut tuntevat minut, mutta minä en muita. Ollut hieman silmätikkuna ja seurattuna, ilman että minua olisi koskaan oikein otettu ihan paikkakuntalaisiin sisäpiireihin mukaan. Usean sukupolven ajan maalla asuneet, tunnettujen sukujensa kasvatit, perinteisten perheyritystensä jatkajat, ovat pitäneet meitä aina hieman muukalaisina, kaupungista muuttaneina. Perhettämme on kohdeltu lähinnä maalaispitäjän akateemisina vierailijoina, ilman juuria tai kunnon pohjalaisia siteitä. Minussa ei ole koskaan virrannut paikallisten silmissä se aito pohjalainen veri. Muistan kun aikoinaan sain eräältä suloiselta pörröpääpojaltakin pakit juuri siitä syystä: "Oot tosi kiva, mutta sinähän olet niiden lapsi, eihän sun kanssa voi olla..." En voinut ymmärtää moista luokka-ajattelua ja syrjintää. Mutta tottumus on toinen luonto. Ehkäpä juuri taustani vuoksi olenkin jäänyt koukkuun siihen erottumiseen ja huomionkipeyteen.

Hakeudun tilanteisiin, missä saan esiintyä ja olla esillä, ja olen jopa oppinut nauttimaan erottumisesta, tarvitsemaan esilläoloa. On jännä huomata muistakin ihmisistä heidän mukavuusalueensa sijainti tällä huomioasteikolla. Kesällä pääsin ystäväni seurassa ihan minulle tuntemattomaan yhteisöön tarkkailijaksi. Toisilleen tutussa muusikkoporukassa kaikki tiesivät toistensa "luokan" ennestään - kuka on saavuttanut jo mainetta taidoillaan, kuka on henkinen edelläkävijä ja trendisetteri. Minulle kaikki olivat tuntemattomia kasvoja, vaan aika äkkiä jo pelkästään olemisestaan huomasin eniten esiintymiseen ja huomioon tottuneen ihmisen. Sellainen ei katso vieraita ihmisiä kauaa silmiin, ei aktiivisesti noteeraa muita, vaan hiljaisesti sulkee sisäpiirinsä kuin automaattisesti enemmän ympärilleen, vetää puskuria päälleen tuntemattomien seurassa. Hänen puhuessaan muut hiljenevät kuuntelemaan, eikä sanojaan juuri kritisoida. Huomioarvo on ilmeinen. Eleet, puheet ja ilmeet saattavat olla hyvinkin vaatimattomat, mutta muut ihmiset kehittävät idolinsa ympärille kuin auran. Onko karismakin siis osin muiden suhtautumisen tulosta? Henkinen vahvuus ja oman tilan tarve kasvavat muiden arvostuksen kautta?

Ihmisten lahjakkuudet ja ammattitaito saavat ihan arkipäiväisissäkin asioissa joskus muut käyttäytymään varautuneesti. On ihan hassua, että kampaajaystävälläni kyläillessäni joudun laittamaan hiukseni aina tavallista huolellisemmin, urheilijaystäväni seurassa tunnen itseni aina vähän "löysäksi" ja muotitietoisessa ex-kollegojeni seurassa en voisi kuvitella näyttäytyväni homssuisesti pukeutuneena. Pyydän siis omalta osaltani jo anteeksi omia intohimojani ja niiden vaikutusta teihin. Tulkaa silti lähelleni ihan sellaisina kuin olette, koska aitous on kuitenkin aivan sitä vastustamattominta ihanaa meissä kaikissa :)

Rakkaat rypyt

Ratkaisut ovat usein aivan silmiemme alla, jos vain malttaisimme pysähtyä ne havaitsemaan. On jännä huomata, miten ihmismieli toimii. Asiat jotka pyörivät mielen päällä, saavat meidät huomaamaan ympäristöstämme samansuuntaisia merkkejä ja signaaleja, kiinnittämään huomiomme tietyntyyppisiin asioihin ihan huomaamattamme. Muistan kun olin ensimmäistä kertaa raskaana, huomasin yhtäkkiä lastenvaunuja joka puolella. Sitten kun tuli koira taloon, huomasin kaikenkarvaiset tassuttelijat ja nurmikkoläjät jo kaukaa. Ja nyt, kun on hetki pysähtyä kasaamaan elämän palikoita uuteen järjestykseen, huomaan tietoisuustaitojen, elämänhallinnan ja hetkessä elämisen signaaleja ihan jokapuolella.

Nelikymppinen on todennäköisesti vasta elämänsä puolessa välissä. Nuori kuin mikä, mahdollisuudet vielä moneen, työuraakin vielä paljon enemmän jäljellä kuin takana. Siksi minua onkin yllättäen alkanut ahdistamaan kaikenlainen menneessä eläminen. Kuinka jotkut ikäiseni ottavat esille lähinnä vain kaikki menneisyyden uroteot, kokemukset, hyvät ja jännät. Hehkuttavat uudestaan ja uudestaan niitä jo kauan sitten koettuja, eivätkä näe nykyisyydessä mitään kivaa, eivät suunnittele uusia elämyksiä tulevaan. Jotka hamstraavat vinttinsä pullolleen muistoja, tavaraa ja turhakkeita, eivätkä malta luopua mistään entisestä. Ihmiset, jotka ovat eläneet, mutta eivät elä enää, ovat vain menneisyyksiensä varjoja.

Minä tukehdun kaikenlaiseen materian keräämiseen. Minulle olisikin terveellisintä muuttaa säännöllisesti uuteen kotiin. Silloin ihan konkreettisestikin huomaa, kuinka hurjan paljon turhaa nurkissa lojuu. Oppii tavallaan päästämään irti joistain painolasteista, menneisyyden kahleista, vaalimaan vain niitä kaikista tärkeimpiä. Seiniinkään ei voi kiintyä, koska vain ihmiset ympärillä lopulta merkitsevät jotain.

Ystäväni on realisoinut isänsä kuolipesää viime päivät. Minut pysähdytti taas raskas toteamus siitä, kuinka mitään maallista ei lopulta mukaansa saa. Kuinka kaiken materian hamstraaminen lopulta aiheuttaa vain tuskaisia hetkiä kuolinpesän keskelle. Kuinka ihmisen arvo onkin aivan jotain muuta - siinä miten olemme ihmissuhteitamme kohdelleet ajoissa. Kuinka olemme olleet läsnä, juuri siinä hetkessä. Tässä hetkessä.

Muistot ovat tärkeitä, mutta väistämätöntä ajankulua ja muutosta ei pidä myöskään pitkinhampain vastustaa, ei takertua väkisin siihen jo elettyyn. Kaikessa menneessä on aina paljon hyvää. Siellä on ollut oman aikansa helmiä, tärkeitä nykyisyyden rakennuspalikoita. Mutta ajankulussa on myös ihanat puolensa. Uudet ihmiset, aivan erinlaiset sosiaaliset ympyrät ja kokemukset tuovat henkisesti aina jotain aivan erityistä hyvää lisää. Vanheneminen ja muutos on hurmaavaa! Hetkittäin ahdistavat roikkuvat posket tai painuneet silmäluomet ovatkin oikeasti vain entistä kiehtovamman ihmisen ulkomuotoa, viisaamman ihmisen ulkoisia merkkejä. Ja mikä kruunaa kaiken on se hymy. Välittömästi ympäristöönsä säteilevä aikuinen on se paras perintö mitä lapsilleen voi antaa. Onnellisen aikuisuuden esimerkki luo jälkikasvun tulevaisuudenuskoa ihan parhaiten.

Ja jotta voi käydä korkealla, pitää välillä käydä siellä pohjallakin. Keski-ikäiset ystäväni: katsokaapa vaikka joskus aamulla vessan kiiltävään hanaan kasvot alaspäin käännettyinä. Siitä näkymästä ei voi kuin nousta parempaan päivään :)

Tämä hetki on hyvä. Juuri näin. Otetaan tähän hetkeen mukaamme menneisyydestä vain ne hyvät. Silloin hyvän suhteellinen osuus vain kasvaa iän myötä ja elämä maistuukin yllättäen todella mainiolta.

Katsokaapas muuten oheista "Onneksi" -liikeideaa, ihan huippu juttu!
Kuvan malawilaisesta, ihanasti säteilevästä, miehestä otti rakas ystäväni Erja Järvelä.

Kituaika

Toinen osapuoli sanoo suoraan sinulle, ettei teillä ole enää mitään muuta yhteistä kuin mennyt historia, yhdessä jatkaminen on kestämätöntä ja haluaa sinusta eroon. Homma ei vaan toimi, on liian paha olla, tarvitaan muutos, sillä vanhaan malliin jatkaen ei mitään toimintaa kohta enää ole. 14 vuoden kumppanuus on nyt loppu, se sinun on vain hyväksyttävä, koska yksipuolisesti ei vain voi molempiin suuntiin rakastaa. Uskollisuudestasi ja lojaaliudestasi huolimatta kumppanisi ei halua sinua enää lähelleen, vaikka tietääkin että olet rakentanut yhteistä hyvää vaivojasi säästelemättä. Ota kimpsusi ja kampsusi kuukauden päästä kainaloosi ja palauta avain ja sinulle kuulumaton omaisuus. Takaisin ei ole tulemista vasta kuin ennalta sovittuna tapaamisajankohtana, jos sittenkään.

Siinä ei enää auta laitella muumikippoja tai teemalautasia siisteihin pinoihin, jos lapsi meni jo pesuveden mukana. Toinen on asiansa jo luottamusmiehen todistamana päättänyt, eikä päätös ole enää purettavissa. Asian voi riitauttaa toki lakimiehen välityksellä, mutta mitä sekään enää auttaa - pitkittää vain väistämätöntä. Päätös on jo tehty, se on hitaasti kypsynyt varmaksi ja peruuttamattomaksi, ja viimeistään ylpeys estää takinkäännön. Sinua ei olla otettu sovitteluihin mukaan ajoissa, voidaksesi vaikuttaa asioihin - ennenkuin on liian myöhäistä. Mutta onko helpompi saada kylmää kyytiä nopeasti puun takaa, vai vasta hitaasti kituuttaen vuosien kuluessa, tietäen että jollain kierroksella, jotain lomaa ennen saattaa olla sinunkin vuorosi? Antaako hento jäljelle jätetty toivo vain turhaa epärealismia tulevaan?

Minulla on sellainen olo, että nopeat shokit ovat väistämättä parempia. Harvemmin tehtyinä, mutta tarpeeksi tehokkaina. Silloin sivalletaan vahvaa ja energistä ihmistä. Silloin tiputetaan korkeuksista ja epärealisitisista pilvilinnoista ihminen, jolla vielä on kaikki elämän energia selvitä järkytyksestä ehjin nahoin. Voimat ovat vielä tallella, sillä kertalaakista ei niitä kaikkia sisuksista pysty kadottamaan. Mutta löysässä hirressä riippuminen vie kaikki voimat ennen pitkää. Se rapauttaa ja tappaa hiljalleen pystyyn, kuihduttaa ja syövyttää salakavalasti. Ja kun odotettu lopullinen niitti sitten tulee, ei riutuneella olekaan enää voimia nousta pystyyn. Kaikki energia onkin jo huvennut siihen kitumiseen, arjen selviytymiseen ja sinnimiseen jo vuosien ajan. Yliyrittämiseen ja pelkoelämiseen, jossa ei ole enää voinut olla oma itsensä, eikä ole voinut hengittää vapaasti.

Se mitä usein luulemme pehmeämmäksi tieksi, pikkuhiljaa etenemiseksi, asioiden huolelliseksi miettimiseksi, saattaakin olla pahinta mahdollista tuskan kasvattamista. Juustohöylää, joka ei ratkaise mitään, vaan rampauttaa vain hitaasti tehokkaan toimintakyvyn. Unettomuuttakin kestää pari yötä putkeen helposti, jos palautumiseen on mahdollisuus, mutta jos pieni päivittäinen univaje jatkuu vaikka vuoden ilman saumaa palautua, se voikin olla lamaannuttavaa. Pehmentäminen väärässä paikassa saattaakin olla sitä pahinta. Mutta selkeä kommunikointi, suoraselkäinen puhuminen kasvokkain, tarpeeksi isot toimenpiteet kerralla eikä tipottain, vaativatkin rohkeutta ja asioiden totuudenmukaista katsomista silmästä silmään. On aina helpompi paeta tekemättömyyden taakse, painaa pää pensaaseen ja antaa ajan hoitaa. Mutta sellaista toimintaa ei voi arvostaa. Silloin ei enää puhuta ihmisarvoisesta kohtelusta tai toisen kunnioituksesta. Ja silloin käteen jää vain sääli ja katkeruus. Silloin tulee vain nolo loppu, jossa kukaan ei selviä voittajana.


Nappipäivän muistoksi.
Lojaalisuutta myytävänä.

Moniajo

Itsesuggestiolla on ihmeellinen voima. Jos haluaa olla hyvä jossain, on aika helppoa panna kaikki paukut määräämäänsä suuntaan, väittää asioita itselleen hyviksi ja saada itsensä masteroitua haluamalleen tasolle. Mutta mitä jos suunta ei ollutkaan itselleen se oikea? Mitä jos määränpäässä onkin paha olla? Ahdistuksen pohjimmaista syytä voikin olla hankala nähdä, jos elämänsä on rakentanut visionsa ympärille. Saanut itsensä sitä haluamaan ja uskomaan että se on tavoittelemisen arvoista, että kohteessa kuuluu voida hyvin. On hankala kääntää suuntaa, vaihtaa mielipidettään ja tavoitteitaan kesken kaiken, jos itse on ongelmiinsa syyllinen. Ajanut itsensä nurkkaan ihan oma-aloitteisesti.

Olen joutunut viimeaikoina pysähtymään ja miettimään mitä oikeasti elämältäni haluan. Kun pakotetaan päästämään jostakin tutusta, totutusta ja tavoittelemastaan irti, siinä antaa itselleen vihdoin luvan myös huomata menneen toiminnan heikkoudet rehellisemmin. Kuinka onkin sulkenut silmänsä niiltä suhmuroilta ja epäkohdilta, sitkeästi tasoitellut tietä aina vain eteenpäin, yrittänyt nähdä sen positiivisen ensin. Uskonut parempaan ja tiensä suuntaan.

Mutta loputon sinni ja sitkeyskin voi kolahtaa joskus omaan nilkkaan. Joka kolmas aikuinen kärsii aika ajoin unihäiriöistä ja pitää työtään henkisesti kuormittavana. Keskittyminen on vaikeaa, olo on ärtynyt ja pinna kireällä. Jatkuva saatavilla oleminen, ajan tasalla pysyminen ja muutokset kuormittavat, eikä työstä enää palauduta. Työkyvyttömyyseläkkeille joudutaan joissain yrityksissä keskimäärin jopa 37 vuotiaina. Pitkäjaksoinen keskittyminen vain yhteen asiaan ei enää onnistu, ajatus sirpaloituu eikä pysy enää kasassa kymmentä minuuttia pidempään. Keskittyminen hajautetaan moneen eri suuntaan samanaikaisesti.

Alzheimeriakin sanotaan ehkäisevän aivojen tehokas käyttö ja kuormitus, aktiivinen elämäntapa ja ympäröivät virikkeet. Luulenpa että totuus on toinen. Luulen, että pahin syyllinen johtuu stressistä. Jos stressi jatkuu pitkään, aivojen ohimolohkossa sijaitseva hippokampus alkaa kutistua. Sama tapahtuu myös rappeuttavassa aivosairaudessa. Tänä päivänä joka viides alle 35-vuotias kärsii epätavallisista muistihäiriöistä. Joka viides! Olen nähnyt, kun vierestä yksi päättää päivänsä omin käsin, toinen nuori aikuinen ei koskaan enää palaudu työkykyiseksi, useampi nukkuu unilääkkeillä, ja lähes kaikki tekevät toisen työpäivän vielä illalla. Itse en ole kyennyt lukemaan romaaneja enää vuosiin, en pysty rauhoittamaan ajatuksiani vain yhteen asiaan kerrallaan, enää edes tunniksi, muutakuin juoksulenkillä. Mitä tämä kaikki kertoo yrityskulttuurimme humaaniudesta? Missä tästä kaikesta on inhimillisyys ja terve elämä? Miten näillä pirstaleisilla nuorilla aikuisilla kasvatetaan enää tervepäisiä lapsia?

Herättyäni tähän todellisuuteen en halua enää suorittaa tällaista moniajoa. Kun puhun ihmiselle, haluan keskittyä keskustelemaan, katson kanssakeskustelijaani silmiin, kuuntelen. Kun katson televisiota tai luen, en halua että minulle samanaikaisesti puhutaan. Kun syön, haluan keskittyä nauttimaan ruuasta ja seurasta. Haluan tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan, olla ihminen ja läsnä siellä missä fyysisesti olen. Haluan myös vielä pystyä lukemaan yöpöydälläni olevat romaanit, tervehtyä uuteen elämään. Sillä tämä tahti tappaa.

Erinomainen kirjoitus pörssiyhtiön tuolileikeistä täältä. Näistä olisi monta tarinaa.

Puolimaraton

Yli 20 000 katselukertaa, ihan huikeaa. Iso kiitos lukijoilleni, ja eteenkin heille kultakimpaleille, jotka ovat jaksaneet tekstejäni kommentoida, haastaa ja niistä keskustella. Toivottavasti olen antanut mietittävää ja ajatuksen siemeniä. Itse olen ainakin pysähtynyt asioita blogiin kirjoittaessani useamman kerran uuden äärelle, saanut mieltäni kirkkaammaksi, solmuja purettua, kipumöykkyjä itkettyä auki. Sana sanalta tunnen itseni syvemmin, voin ihoni alla paremmin.

Kävin jo tulevaa rajapyykkiä juhlistamassa loppukeväästä puolimaratonilla. Matkat näköjään senkun pitenee, mitä kovemmassa liemessä akkaa keitetään. Kuinkakohan nopeaa se täysmaraton on edessäni – sitä eivät polveni tai pääni enää taitaisi kestää. Vuodesta 2012 näyttää tulevan mullistava kaikenkaikkiaan, ihan vääjäämättä. Niin valtavia asioita nakataan nyt eteeni ihan isolla kädellä. Mutta voimaannuttava muutos on hyvä, se puhdistaa ja vapauttaa. Kunhan sen tekee itselleen rehellisesti, avoimin sydämin, hyvää kunnioittaen. Sillä ehjimmät meistä on tehty sirpaleista.

Ohessa minua jo kauan koskettanut runo vapaudesta, jonka kopioin äidilleni tauluksi jo yli 25 vuotta sitten. Se koskettaa edelleen. Muistuttaa asioista, mitä ei tule sietää, missä raja kulkee. Välitetään toisistamme, kaukana lähellä, vapaina mutta toisillemme elintärkeinä.


"Mutta entä vapaus?
Jos se on puolustuksena sille ettei tarvitse välittää?
Että voi olla kylmä ja välinpitämätön, vierellä mutta ei koskaan lähellä, hienotunteinen ja julma.
Ja sanoa aina totuus vaikka se olisi tappavakin.
Vapaus tehdä väkivaltaa ja häväistä ja olla suvaitsematta heikkoutta.
Heikko on särjettävä ja muserrettava, poljettava maahan ja tuhottava.
Hävitettävä.....
Vapaus jatkaa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Vapaus sulkea korvansa, olla tuntematta tai ajattelematta, olla tajuamatta ja ymmärtämättä, olla muodostamatta mielipidettä ja ottamatta kantaa.
Vapaus?
Yhtäkkiä vapaus kuulostaa rumalta sanalta...”



(Jos tiedätte kirjoittajan nimen, lisäisin sen mielelläni tänne)

Mielen myrkky

Vanhassa vesilasiteoriassa on kyllä vinha perä. Sillä on väliä, näetkö puolillaan olevan vesilasisi puoliksi täytenä vai tyhjänä. Se, miten näemme ympärillämme tapahtuvat asiat, on ihan meistä ja suhtautumisestamme kiinni. Itsestä riippumattomia asioita kun on usein melkein mahdotonta muuttaa. Ainoa asia johon voimme itse vaikuttaa, on oma asenteemme. Se, kuinka päätämme asioihin suhtautua, mihin huomiomme kiinnittyy ja mitä haluamme huomata ensin.

Minä tarvin hyvien asioiden aktiivisia huomaajia lähelleni. Niitä kultareunan näkijöitä, joille kaikki on mahdollista kunnen toisin todistetaan. Näin vanhemmiten on entistä hankalampi sietää ihmisiä, jotka huomaavat kaikesta olevasta etupäässä aina vain sen kurjan, mahdottoman, pimeässä luuraavan mörön. Ihmisiä, joiden ensireaktio asioihin on aina ”ei”, ja jotka uuden idean äärellä miettivät aina ensin kymmentä eri syytä miksei asia voisi onnistua, spontaanin innostumisen sijaan. Valitetaan ja huomataan aina se musta ensin. Tekisin ja menisin, mutta kun. Ei voi, ei sovi, ei noin! Liikenteessäkin aina joku törttöilee, tuotakaan ei olla laitettu tuonne, eikö tätäkään osata tehdä oikein. Pässit, onnettomat, saatanan tunarit. Kaikki pitäisi itse tehdä. Avutonta, kurjaa, ammattitaidotonta!

Ystäväni teki blogissaan erinomaisen huomion: vaikka negatiivisten sanomisten tarkoitus olisi sanojallaan hyvä ja omasta mielestään realistisen rakentava ja ympäristöään vain faktuaalisesti kommentoiva, se jatkuessaan myrkyttää kuitenkin kanssakulkijoiden mielen. Pakottaa muut huomaamaan ja ajattelemaan sitä samaa kurjaa. Kommentoimaan, ihmettelemään ja ahdistumaan samasta. Usein toistuessaan se kaataa miinussaavistaan lokaa muiden päälle ja hyvän muutosvoimat jäävät käyttämättä. Positiivinen ajattelu sen sijaan kiinnittää huomion ratkaisujen etsimiseen ja yhteiseen löytämiseen, negatiivinen velloo menneessä.

Onko siis päivän päätteeksi miinussaavisi aina täynnä, ja ne plussat jäävätkin huomaamattasi poimimatta? Millaisen ilma-alan sinä luot ympärillesi? Energisoitko lähipiirisi, vai painatko olemuksellasi muidenkin hartiat lyttyyn? Sinua ympäröivän ilman saastuminen on omalla vastuullasi.

Entä kuinka näet elämäsi kaikenkaikkiaan? Sarjana epäonnistumisia ja vääriä valintoja? Vaiko tienä, jossa asiat tapahtuvat syystä? Uskon aktiiviseen determinismiin – jos asetut hereilläololle alttiiksi, uudet asiat ja ihmiset vain pysähtyvät eteesi avatakseen silmäsi jollekin uudelle ja tervehdyttävälle, huomaamaan paikallaan junnaavan ajattelusi rajoittuneisuuden. Voimme valita silmälasit, joiden läpi maailmaa katsomme. Meidän pitää välillä vain herkistyä huomaamaan silmiemme eteen tupsahtavat asiat tarpeeksi ennakkoluulottomasti. Kuinka umpikujan ratkaisut ovatkin ihan edessämme. Kyse on vain siitä, uskallammeko huomata ne. Katsommeko eteenpäin, varpaankärkiin vai jopa haikaillen vain taaksepäin. Ja mitä silloin näemme?

  

Ulkoistettua

Kaikkea ei voi osata itse. Eikä tarvi. Melkolailla mahdotontakin se nykypäivän vaatimuksilla olisi. Ymmärrän toimintojen ulkoistamisen tarpeellisuuden eteenkin PK-yrityksillä, joiden on kannattavampaa ulkoistaa vaikkapa ajan hermolla pysymistä vaativat IT-toiminnot, kuin paneutua kaikkiin yksityiskohtiin omin voimin. Onnistuneesti ulkoistaneiden yritysten strategiasta löytyykin nimenomaan keskittyminen ydinosaamiseen, joustavuuden lisääminen ja laadun parantaminen.

Olen usein verrannut parisuhdettakin pienyritykseen. Onhan pienen perheen pyörittäminen melkomoista operatiivista johtamista, taloushallintoa ja henkilöstöpolitiikkaa. Voittoakin tarvitsisi sen verran tehdä, että viivan alle jäisi vähän ylimääräistä hoplop-rahaakin silloin tällöin, aikuisille virkistysbudjettia seuraavalle puolivuotiskaudelle ja hieman pääomaakin sijoitettavaksi turhakkeita varten.

Viimeisimmän kriisipalaverin, eli kotoisammin tiukkasävyisen kotisanailun, jälkeen jäin miettimään tätä ihmisten yhteensopivuutta ja –sopimattomuutta, sekä puolison erojen sietämistä parisuhteissa. Mitä ja paljonko kuuluu sietää ja minkälaisia asioita? Mistä asioista oikeastaan edes kannattaa riidellä? Avioparithan eivät voi koskaan olla tai ajatella ihan samoin, eikä ole syytäkään, vaan aina välillä tulee kiistaa jostain, isommasta tai pienemmästä. Mutta minkälaisia ärsytyksiä sitten tulisi sietää? Mitkä kiistakapulat pitäisi vain hyväksyä pysyvinä eroina ja antaa niiden olla, turhaan niistä riitelemättä? Mitkä asiat kuuluvat siihen perheen ydinosaamiseen, hyvinvoinnin keskiöön?

Silloin tuli mieleeni tämä ulkoistaminen. Jos toista vaikka siivoaminen ei vain nappaa oman siisteyskäsityksen mukaisesti, on kai turha asiasta motkottaa vuosikaupalla, kun voi palkata siivoojan tai vähentää neliöiden määrää. Pullat paistuu, vaatteet korjataan ja renkaanvaihdotkin hoituu kätevästi myös toisaalla. Ja jos remontointi ei onnistu peukalo keskellä kämmentä, voi kai sen virkistysbudjetin joskus käyttää myös siihen kotitalousvähennyksen kartuttamiseenkin. Lukupiirejä ja liikuntaporukoita löytyy kyllä myös, jos harrastukset menevät eri sfääreihin.

Mitä sitten ei voi ulkoistaa, mitä ovat ne toiminnot jotka on pakko pitää perheen sisäisinä? Mieleeni tuli vain kolme asiaa, jotka olisi syytä olla kunnossa saman katon alla, jotta hyvän parisuhteen tunnusmerkistö täyttyy. Ilman näitä on kyllä hankala kituuttaa vuosikausia. Ensimmäisenä mieleeni tuli yhteinen huumori. Toisen kanssa pitää olla kivaa arjessa. Tämä ei vaadi mitään pelletemppuja, vaan arjen pilkettä ja yhteistä huumoria. Puolison pitää saada sinut nauramaan, yhdessä pitää olla enimmäkseen kivaa. Toisena mieleeni tuli aito halu ihan likiviekkuun, molemmilla. Fyysinen läheisyys antaa energiaa arkeen ja vastoinkäymisten sietoon, sitoo lähelle, puolisoksi, kumppaniksi, salaseuralaiseksi ja omaksi ihmiseksi. Kolmantena tärkeänä on vastuuntunto. Kaiken olemisen turvallisuus ja keskinäinen luottamus. Yhteinen ymmärrys asioiden hoitamisesta ja perhevelvotteista. Sen korren kekoon kantaminen samoin periaattein.

Kolme oikeastaan ihan selkeää asiaa. Mitään näistä kolmesta on ihan mahdotonta ulkoistaa ilman ammottavaa rotkoa parin välillä. Kun kaikki kolme palasta ovat kohdillaan, niin kaikesta muusta voikin sitten tinkiä tai saada se tarvittava muu ekstrasisältö elämäänsä kodin ulkopuolelta. Kolme asiaa, joille tulisi tehdä jotain ajoissa, jolleivat ne kunnossa ole.

Ennen kuin on liian myöhäistä.