22. toukokuuta 2017

Tunne vastuusi

Myrkyllisillä ihmisillä ei ole logiikkaa. Ja heillä on aina joku asia kiristämässä päätä. Negatiivinen ihminen ei edes tajua levittämänsä negatiivisuuden määrää. Mutta ulkopuolinen sen kyllä huomaa, kun tulee erilaisesta ympäristöstä ankeuttajan vaikutuspiiriin.

Mitä sitten tehdä tällaisten ihmisten kanssa? Jos niitä on lähipiirissään vain siedettävä, on haittavaikutukset minimoitava oma-aloitteisesti. Muita ihmisiä et voi muuttaa, vain omaa suhtautumistasi heihin. Vaikutusmahdollisuuksia kuitenkin on.

Fiksu ihminen laittaa rajat, mihin asti ottaa toisen kipuiluja vastaan. Sylkykuppina voi olla lopun ikää omaan väsymiseen asti, mutta se ei liene kenenkään elämäntehtävä. Negatiivisuudessa vellova ihminen yleensä märehtii paikoillaan, eikä aktiivisesti etsi ratkaisuja nurinniskoin oleville asioilleen. He yrittävätkin vain helpottaa oloaan vetämällä muut samaan myllyyn. Myllyssä myötäelämisellä on kuitenkin rajansa, eikä kivun peesaamista kannata harjoittaa määrättömästi. Empatian rajat ja oma sietokyky on määriteltävä aina itse. Ja kommunikoitava ne myös selkeästi ääneen, kun rajat ylittyy. Silloin on otettava omaa tilaa ja vihjattava kipuilijalle tarpeesta etsiä ratkaisuja ongelmiinsa. Auttaa rajallisesti, mutta tuupattava ihmistä vähän eteenpäin tehdäkseen asioille jotain. “Kuinka sinä ajattelit ratkaista ongelman?”

Negailijat yleensä myös saavat ympärillään olevat ihmiset välillä tuskastumaan ainaiseen valittamiseensa, koska aiheet ovat pääasiassa kohtuuttomia. Mitä hullumpi valittamisen aihe on, sitä selkeämmin siihen kannattaisi heti tehdä pesäero. Toiset voivat kuitenkin painella niitä omia ärsytysnappeja vahingossa liiankin herkästi, kun tunteet ovat mukana ja asiayhteys läheinen. Tällöin se paras suojautumiskeino olisikin heti vain tunnistaa se oma tunnereaktio irti faktasta ja olla ottautumatta asiaan. Provosointia ei tarvitse aina ottaa niin vakavasti. Joskus voisikin vain vetää tunteet syrjään ja reagoida pelkkiin faktoihin. “OK. Mielenkiintoista. Kerro lisää.”

Voit myös valita taistelusi. Koko maailma ei ole sinun pelastettavissa. Voit myös valita vellotko ongelmassa vai mietitkö ratkaisua. Oletko paikallasi vai hahmotteletko toimintaa. Mietitkö vain vaikean ihmisen vaikeutta vai sitä miten sinä toimit hänen kanssaan. Aina kannattaa pyrkiä olemaan ohjaksissa. Ei vain passiivinen sivusta seuraaja. Tunteet voi myös käsitteistää. On ihan OK että kaikenlaisia tunteita tulee. Kun ne hyväksyy ja tunnistaa, ne voi myös rajata omalle reviirilleen. Hyväksyä ne siellä ympyrän sisällä ja välillä hypätä rajan yli. “Tunteet eivät ole sinä.”

Ja sitten, jos mikään muu ei auta: nuku yön yli. Maailma usein näyttää valoisammalta aamulla. Ja useinkaan muiden negatiivisuus ei johdu sinusta. Jokainen kun taistelee niitä omia taistelujaan. Ja mikään ei ole niin isoa, kuin miltä se hetkessä saattaa tuntua. Kokeile kertoa asiasta vaikka jollekin ulkopuoliselle toisen mielipiteen saamiseksi. Ilman emotionaalista sidettä ongelma monesti näyttäytyykin kovin pienenä.


Vastuu tunteistasi on sinun.


16. toukokuuta 2017

Koska sä eroot?

VIERAILEVANA BLOGISTINA “SOPIVASTI ONNELLINEN”


Vain elämää 2017 edustaa hyvin suomalaista erokulttuuria – puolet avioliitoista päätyy eroon. Avioliiton solmineita tällä ”Koko Suomi itkee” –kaudella on 4, ja heistä 2 on eronnut, Laura ja Olli. Irina puolestaan kirjoittaa upeita tekstejä pitkän parisuhteen problematiikasta, mutta valitettavasti uusin levy ”Seitsemän” jonka sanoituksiin kuka tahansa pitkässä parisuhteessa elävä voi samaistua, ei ehtinyt vielä versioitavaksi.

Ympärilläni on tällä hetkellä meneillään erobuumi. Useampi ihminen lähipiiristäni on eroamassa tai eronnut, ja tuntuu että näitä uutisia tulee koko ajan lisää. ”Uutisia” nämä eivät tietenkään ole niiden henkilöiden osalta, joiden kipuilua ja rimpuilua irti pitkästä parisuhteesta olen seurannut läheltä vuosia, ja näissä tapauksissa ”uutiset” eivät myöskään ole ns. ”huonoja uutisia” sillä ko. päätöksiä on prosessattu niin kauan etteivät ne ole hätiköityjä. Itseasiassa mitkään lähelläni tapahtuvat erot eivät ole ns. ”salamaeroja”, joihin sisältyisi dramaattisia käänteitä tai kolmansia pyöriä. Pitkät liitot ovat vain tulleet tiensä päähän.

”Elämä alkaa alusta, vaan ei mullasta - siis kiitos kaikesta”, lauloi Irina Petra Garganon tekemässä upeassa kappaleessa. (On muuten TODELLA sääli että tuollaisten biisien tekijä päätyy levyarvostelussa verrattavaksi vain entiseen bändiinsä, ja itse musiikki – kuten Petra itsekin pettyneenä totesi – jää tyystin käsittelemättä).

Olen itsekin kuunnellut viimeiset kuukaudet Irinan uutta levyä ja samaistunut sanoituksiin. ”Eri suuntaan olen kasvanut, itsenäisyyttäni hakenut – mitä oon ilman meitä, sua. Kuulunko vielä sinulle, sovitko sinä vielä minulle – jos se mikä sitoo, unohdetaan.” Väistämättä pitkässä parisuhteessa alkaa ruuhkavuosien keskellä ja eritoten niiden helpotettua etsimään itseään ja sitä, mitä on yksilönä, irrotettuna perhekontekstista. Se ei ole aina huono asia, kunhan tietää rajansa. ”Yksi-kaksi askelta otan poispäin kerrallaan – kolme-neljä, tiedän, ne olisi liikaa.” Ja: ”Yksi-kaksi askelta takaisinpäin kerrallaan – kolme-neljä, otan ne aikanaan.”

Ja sitten, Irinan omana päivänä hän kertoi miten vaikeaa on tehdä lauluja kun ”kaikki on ihan hyvin.” Kun häneltä kysyttiin, mistä aiheet (aiempiin biiseihin, esim. Hiljaisuus ja Koko kuva, joista viimeiseen avioeron ja riittämättömyyden tunteen parisuhteessa kokenut Laura Voutilainen toi mielettömän tunnelatauksen) kumpuavat, totesi Irina että ”sitä vain alkaa kyseenalaistaa omaa parisuhdettaan”. Ja siitähän Irina laulaakin kysyessään ”kuulunko vielä sinulle, sovitko sinä vielä minulle”. Pitkässä parisuhteessa on ihan hyvä ottaa välillä ”checkpoint” ja miettiä mitkä asiat pitävät suhteessa – jos ne ovat pelkästään lapset tai taloudelliset syyt, kannattaa miettiä pitäisikö asialle tehdä jotain. Toiset ottavat tässä vaiheessa tuumaustauon, ehkä etäisyyttäkin parisuhteeseen, toiset päätyvät parisuhdeterapiaan, toiset mietiskelevät itsekseen. Tärkeintä on kuitenkin yrittää tehdä JOTAIN asian eteen, eikä vain tyytyä siihen että näin se menee, tilannetta ei voi muuttaa. ”Taivun taas uskomaan, kaiken aika kultaa – sä et saa, et saa, et saa, et mua muuttumaan saa” lauletaan samassa Irinan ”Kaiken aika kultaa” –biisissä. Toista ihmistä ei voi muuttaa mutta itseään voi.

Joskus muutos vaatii sen että katsoo asioita kaukaa (”joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle”), toisinaan muutoskaan ei auta kun tilanne on riittävän tulehtunut. Siksi niitä checkpointeja tarvitaan! Robinin päivänä Samu Haber lauloi oman versionsa kappaleesta ”Onnellinen”. Tuolloinkin Irina itki vuolaasti, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän niin onnellisessa kappaleessa itki, Irina totesi osuvasti: ”Siis kun asiat on niin perushyvin.”

Otsikon lainaus on Nikke Ankaran biisi. Ennen kuin olet itsellesi liian ankara, mieti onko asiat kuitenkin ”perushyvin” ja voisitko olla ihan ”sopivasti onnellinen”. Välttämättä näin ei ole, mutta entäpä jos onkin?

23. tammikuuta 2017

Ulkopuolinen?

VIERAILEVANA BLOGISTINA “KERRAN ULKOPUOLINEN, AINA ULKOPUOLINEN?”


”Sääli on sairautta”, sanoi työkaverini kun kerroin hänelle miksi olin ollut niin ajatuksissani lounaskeskustelujen ajan. Aluksi osallistuin keskusteluun ihan normaalisti, hampurilaisateriastani nauttien, mutta sitten tapahtui jotain, enkä pystynyt enää naureskelemaan työkaverien jutuille. Ravintolaan tuli iso lauma yläkouluikäisiä nuoria poikia keskellä päivää, ja he valloittivat loosimme vieressä olevan pitkän pöydän hampurilaisaterioineen ja juomineen. Vain yhdellä pojalla ei ollut edessään ateriaa. Kaikki muut söivät. Jostain muistojen syövereistä iski tajuntaani tuttu, kuristava tunne, ja olisin halunnut mennä pojan luokse ja tarjota hänelle aterian. Keräsin rohkeutta koko sen ajan kun työkaverit keskustelivat työasioista. Välillä vilkuilin pitkään pöytään, jossa poika yritti olla niin kuin olisi täysin normaalia ettei hänellä ollut edessään ateriaa - vaikka kaikilla muilla oli. Ketään seurueesta asia ei tuntunut haittaavan. Itse asiassa suurella osalla taisi olla kädessään kännykkä. Mutta ei tällä pojalla. En uskaltanut tehdä elettä auttaakseni, koska pelkäsin että se, ettei pojalla varmaan ollut rahaa, vain korostuisi entisestään ja tilanteesta voisi tulla pojalle vielä kiusallisempi. Selitin itselleni, että ehkä hänellä on erikoisruokavalio eikä hän voi syödä hampurilaisia. Sitten näin miten vastapäinen poika työnsi pojan eteen tarjottimensa ja loput ranskikset, ja tämä alkoi syödä niitä, ja kaduin etten vain toteuttanut ensimmäistä ajatustani mennä pojan luokse ja kysyä: ”Mitä saisi olla?”. Minä pelkuri.

Kurkkuani kuristi vielä töissäkin, ja työpäivän jälkeen kotona. Mietittyäni miksi jäin kiinni moiseen tunteeseen tajusin, että näin pojassa itseni saman ikäisenä nuorena, samassa tilanteessa. Olin kokenut vastaavan tilanteen nuoruudessani monen monituista kertaa; kavereiden syödessä BigMacia, minun katsellessa vierestä muutama ropo taskussa, ehkä väittäen ettei minulla ollut nälkä. No ei varmaan ollutkaan, kotona oli aina kyllä jääkaappi täynnä ja ruoka valmiina, mutta eiväthän nuoret hampurilaisilla pelkästään ravinnontarpeen vuoksi käy. Se nyt vaan oli, ja on, "se juttu". Ja se nyt vaan oli, ja on niin, että toisilla taskurahoja piisaa ja toisilla ei. Vaikka en ollut mitenkään hyljeksitty kavereiden seurassa, niin kyllähän se ulkopuolisen olon välillä toi, kun ei ollut rahaa.

Parhaan ystäväni kanssa juttelimme juuri joulun aikaan siitä, miten oma tausta väistämättä vaikuttaa siihen, millaisena tämä maailma näyttäytyy. Ystäväni puhuu ”luokkahypyn” tehneistä, viitaten meihin työläisperheen vesoihin, jotka nyt olemme itse akateemisesti kouluttautuneita ja keskiluokkaista elämää viettäviä perheellisiä. Juttelimme siitä miten ystävämme, jotka eivät ole nähneet muuta kuin sen keskiluokkaisen elämän, eivät näe asioita välttämättä niin realistisesti kuin me, jotka katsomme maailmaa lapsuuden kokemustemme värittämien silmälasien läpi. Työkaverini pitivät ajatustani aterian tarjoamisesta jälkikäteen kerrottuna jalona, mutta eivät he varmaan edes huomanneet koko tilannetta. Minulle tuo tilanne oli ”aikahyppy” 30 vuoden takaiseen itseeni. Siinä istui sen pojan tilalla se nuori tyttö, joka yritti käyttäytyä niin kuin olisi täysin ok, että muut söivät ja hän ei.

Välillä huomaan reagoivani samalla tavalla, nuoren epävarman teinitytön tavoin, ihan typerissä tilanteissa. Jos työkaverini ovat lähteneet lounaalle porukalla ilman minua, vaikka koska olen ollut kiinni palaverissa tai koska muut ovat olleet samassa palaverissa ja lähteneet sillä porukalla syömään, näitä tilanteitahan riittää, niin epävarma teinityttö sisälläni muistaa sen tunteen, kun joku piti bileet, eikä minua oltu kutsuttu. (Tiedättehän sen leffoistakin tutun jaon suosittuihin tyttöihin ja niihin joita ei koskaan kutsuttu mihinkään. Ei sitä esiinny vain elokuvissa. Yleensä tuossakin jaottelussa osuutta näytteli raha, sillä niillä joilla oli varakkaimmat vanhemmat, oli muodikkaimmat vaatteet ja syvin etelän loman rusketus.) Ja sitten kun lounaan jälkeen joku kollegoista tulee käymään työhuoneessani ja harmittelee etten päässyt lounaalle, se aikuinen itsevarma nainen jolla on ihanat työkaverit ottaa taas mieleni ja ruumiini haltuunsa. Mutta ei hän asiasta työkavereille kerro. He ovat niitä, jotka olivat koulussakin suosittuja, eivätkä he ymmärtäisi. Eivätkä he tunne minusta muuta kuin tämänhetkisen minäni, jolla on koulutus ja hyvä työ ja merkkivaatteet. Mutta paras ystäväni, ”luokkahyppääjä” , ymmärtää.

Tämä ystävä, jolla on siis sama tausta kuin minulla, pohti jouluna miten hän saa omat lapsensa ymmärtämään elämän realiteetit kun hän on taipuvainen antamaan heille kaiken mitä he haluavat, koska hän ei itse niitä asioita lapsena saanut. Minä puolestani olen alkanut kertoa lapsuuden köyhyyskokemuksistani omille lapsilleni. Synttärilahjaostoksilla olen kertonut, miten itse jossakin vaiheessa synttärikutsujen määrän kasvaessa olin paketoinut yhdelle kaverille kotoa seinältä ottamani kukkataulun. Sekin tunne, kun syntymäpäiväsankari kaikkien niiden ihanien vaaleanpunaisten kynäsettien ja pehmopupujen jälkeen avasi puisen kukkatauluni, on syöpynyt mieleeni, vaikka päivänsankari näyttikin ihan aidosti ilahtuneelta. Samaten muistan ala-asteen luokan pikkujoulut, johon jokaisen piti tuoda paketti, ja sen tytön ilmeen joka avasi minun paketin. En viitsi edes kertoa sisältöä. Minun pelastukseni oli, että paketit laitettiin säkkiin anonyymina. Paketin tuoja ei koskaan paljastunut.

Enkä minä näitä tehnyt siksi ettenkö olisi voinut saada vanhemmiltani rahaa synttäri- tai pikkujoululahjoihin. Minä en pyytänyt. En muista koskaan pyytäneeni vanhemmilta myöskään Kaalimaan Kakaraa, jollainen kaikilla luokan tytöillä oli, osalla jopa kaksi, ja jotka (siis Kaalimaan Kakarat) tavattiin kutsua yhdessä vaiheessa ihan nimeltä syntymäpäiväkutsuille, koska nukeilla oli syntymätodistukset ja nimet. Sentään nuketonkin sai kutsun. Ilmeisesti vanhemmat ovat onnistuneet hoitamaan synttärit varsin tahdikkaasti, koska en koe synttäreillä joutuneeni ulkopuoliseksi siksi ettei minulla ole ollut sylissäni muotinukkea.

Niin, vanhemmat. He ovat ihan olennaisessa roolissa niissä ulkopuolisuuden tuntemusten luomisissa. Syntymäpäiväkutsut, silloin kun kaikkia ei voi kutsua, pitäisi pystyä hoitamaan muutoin kuin luokassa henkilökohtaisesti jaellen. Päiväkodeissa tähän käytäntöön onkin puututtu, kieltämällä kutsujen tuominen päiväkotiin mikäli kaikkia ei kutsuta. Melko lähellä oleva ihminen – perheen isä – sanoi kerran että ”kyllähän nyt vähän täytyy katsoa ketä synttäreille kutsuu”. Sieltähän se lastenkin asenne kumpuaa. Kuinka monta kertaa some on täyttynyt sydäntäsärkevistä äitien päivityksistä lapsista, joita kukaan ei koskaan ole kutsunut synttäreille tai mikä pahempaa, kenen synttäreille kukaan ei ole tullut. Kuka vanhempi antaa lapsensa jäädä ilman hyväksyttävää syytä pois syntymäpäiviltä, erityisesti jos kutsuja on lapsi jonka tiedetään olevan ns. ulkopuolinen? Haloo, aikuiset! Väitän – ja tämän läheisen ihmisen kohdalla asia on juuri näin – että nämä aikuiset ovat niitä kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole koskaan elämässään joutuneet kokemaan ulkopuolisuuden tunnetta. Ikävää on, että lapset kopioivat tapansa omilta vanhemmiltaan, ja niin kauan kuin aikuiset näitä jaotteluja viljelevät, niin kauan on ulkopuolisia.

Sitä oppii aika hyvin aistimaan perheen rahatilanteen, ja sopeutumaan siihen – vaikka sitten sanomalla hampurilaisravintolassa ettei ole nälkä. Silloin kun rahaa ei oikeasti ole, sitä on aika vaikeaa sanoa ääneen. Niin myös omille lapsilleen. Ja nyt kun sitä rahaa vuosikymmenten työskentelyn jälkeen jonkin verran on jäänyt säästöön, niin sitäkään ei haluaisi sanoa ääneen, etenkään lapsilleen. Joskus lapset kysyvät minulta että onko meillä äiti tähän varaa. En ole mielestäni pihi, mutta en myöskään levittele rahoja ja osta lapsille kaikkea mitä he haluavat. Välillä saan kuulla miten ”toisten vanhemmat ovat paljon anteliaampia”, mutta koen että niin kauan kun lapsilla on nykyaikaiset puhelimet ja pelikonsolit, niitä ei tarvitse koko ajan päivittää uusimpiin vain siksi että muillakin on. Pidän sitä karhunpalveluksena lapselle, jos antaa heille kaiken mitä he haluavat, vaikka siihen olisi varaakin. Ja varsinkin jos ei ole. Tiedän tällaisiakin tapauksia. Omilla lapsillani on käytössä enemmän rahaa kuin minulla oli koskaan (ja heidän sairastuessa vien heidät yksityiselle lääkäriasemalle ja saan lääkerahat vakuutuksesta), mutta toivoakseni olen onnistunut opettamaan heille myös sen, ettei raha kasva puussa ja että jokaisen ropposen eteen on jouduttu tekemään töitä. 

Niin kuin onkin. Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut tehdä töitä, 15-vuotiaasta asti. Oma tyttäreni täyttää ensi kesänä 15, mutta en oleta hänen hakevan – saati saavan – vielä kesätöitä. Toivottavasti hän joku päivä saa töitä, ja oppii niitä tekemään. Lasteni ystäväpiirissä on jo nyt lapsia, jotka eivät ole nähneet muuta kuin vanhempiensa työttömyyden. Mistä nämä lapset saavat työnteon mallin? Syrjäytyneitä he ovat jo nyt. Harrastukset maksavat liikaa, jotta voisi laulaa, soittaa jotain instrumenttia tai urheilla. Kuoromatkat maksavat, leirikoulut maksavat. Musiikkiluokista luovutaan, kustannussyistä, ja hallitus katselee asiaa mustien, läpinäkymättömien lasiensa läpi. Nuo säästyneet kustannukset näkyvät myöhemmin nuorten mielenterveysongelmina ja syrjäytymisinä.

Me katselemme maailmaa niiden lasien läpi, jotka meille on lapsuudessamme annettu. Maailma ympärillämme muuttuu mutta saamamme lasit pysyvät - minäkin tulen todennäköisesti jatkossakin peilaamaan maailmaa omien lapsuuden kokemusteni kautta. Mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. On myös niitä (kuten Heini), jotka ovat eläneet keskiluokkaisen lapsuuden, mutta jotka katsovat silti maailmaa empatian värittämin tunneälylasein. Luojan kiitos heille, sillä he ja heidän lapsensa luovat toivoa siihen että kahtiajaottelu yhteiskunnassa vähenee. Mutta niin kauan kuin on niitä, jotka erottelevat ”jyvät akanoista” jo lasten syntymäpäiväkutsuilla, ja vallanpitäjiä jotka tekevät järjettömiä säästöpäätöksiä koska he ovat täysin irtaantuneet yhteiskunnan realiteeteista, niin kauan on ulkopuolisia. 

Believe me or not, ”Truth is out there”.



[Kiitos vieraskynälle oivaltavasta tekstistä! Pieni inhimillisyyden lisä ja ylimääräinen kädenojennus ei haittaisi ketään, eikä tekisi lommoa keskituloisenkaan elämään. Voisiko siitä ottaa jopa päivittäisen "Yksi hyvä teko päivässä” tavan? Tässä vielä tuore YLEn hyvä juttu aiheeseen liittyen. Heini]


19. joulukuuta 2016

Raskain vuosi ikinä

Ei sillä, ettei äidin kuolemassa, yt-potkuissa, avioerossa, uuden työn opettelussa, pakotetussa lemmikistä luopumisessa, kaksissa muutoissa olisi viimeisten 4 vuoden aikana ollut jo tarpeeksi, sain ristikseni vielä kipuilla ex-miesystäväni ja kollegani itsemurhaa viimevuoden vaihteessa. Turvallisuuden tunnettani järkytti syvästi seurata mielenterveysongelmaa ihan viereltä. Eikä mikään yhtäkkiä ollutkaan kuten ennen.

Näissä vuosien pyörremyrskyissä olen joutunut tutustumaan niin ympäristön haukkumisiin, aiheettomiin syyttelyihin, katkeruuteen, kuin tuntemattomienkin vihaan. Vaan olenpas vastapainona sitten kyllä saanut kokea myös äärimmäistä sympatiaa ja rakkauttakin. Jyvät erottuvat akanoista. Fiksut pikkusieluisista. Ja ne, keillä on oikeasti myötätuntoa pahan olon syihin, eikä vain automaattireflektioita seurauksiin. Olen lopulta kuitenkin vain yrittänyt pelastaa myrskyn keskellä itseni hengissä pinnalle. Että tytöilläni olisi äiti vielä huomennakin.

Olen viime vuosien aikana löytänyt itseni uudelleen ja ne tärkeät onnellisuuden lähteet. Käynyt psykologilla juttelemassa ahdistuksiani ja opetellut itselleni armolliseksi. Itkenyt ja nauranut varmaan enemmän kuin koskaan. Käynyt hierojalla poistattamassa pahan olon myrkkyjä elimistöstäni pois. Ja huomannut ketkä pysyvät lähellä ja kenen seurassa on helppo olla. Konmareillut aivan vaistomaisesti, puhdistanut pöytää.

Suurin muutos lienee paskan siedossa. Enää en siedä vihapuheita, ruikuttamista, negatiivisuutta, kaikesta valittamista juuri yhtään. Mutta en jaksa niihin kyllä enää ottautuakaan, enkä yrittää muuttaa uppiniskojen asenteita. Olkoot. Kävelen mielummin pois, ignooraan typeryydet ihan kympillä. Maailma ei ole minun pelastettavissa, eikä kaikkeen tarvi jaksaa. Muiden asenteita ja mielipiteitä ei minun tarvitse sietää. Ne eivät kuulu minulle, enkä niistä ole vastuussa. Nyt valitsen taisteluni ja maailmanparantamisen kohteeni huolella. Valitsen ympärilleni ihmisiä, joilla kivikot näyttäytyvät haasteina, ei ongelmina. Käännän katseeni tietoisesti iloon, en ruttuun. Asioihin, joihin voin konkreettisesti vaikuttaa voimieni, arvojeni ja elämänkatsomukseni puitteissa, en mahdottomiin kivirekiin.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Kaiken tämän jälkeen löysin kuin löysinkin lähelleni ihmisen, joka voimaannuttaa minua enemmän kuin kuluttaa. Ihmisen, jonka tiedän olevan siinä, vaikka tapahtuisi mitä, joka haluaa luoda ympärilleen pelkkää hyvää. Tällä taustallani voitte uskoa että osaan sitä arvostaa. On kertakaikkisen ihanaa elää tällaisen ihmishelmen rinnalla. Miehen jolla on herrasmiehen tavat, joka huomioi tunteesi ja ajatuksesi, on äärettömän lojaali ja luotettava, ajattelee meidän molempien parasta ja haluaa rakentaa meidän yhteistä hyvää. Antaa ilmaa ja hyväksyy sellaisenaan. Kunnioitus, arvostus ja rakkaus on aina vastavuoroista, eikä sitä pidä koskaan pitää itsestään selvänä. Koska se ei sitä ole.

Nyt voin olla varma että 2017 tulee olemaan loppuelämäni ensimmäinen hyvä vuosi.
Ja se on kertakaikkisen ihanaa. Tervetuloa tulevaisuus!
Keltainen valo ja ilon säteet.



15. elokuuta 2016

On elämä maraton

VIERAILEVANA BLOGISTINA “ELÄMÄN MARATOONARI”


”On elämä maraton – alkumetreiltä maaliin mun kovaa juostava on”, laulaa Kaija Koo. Elämä on maraton, jonka pituuteen ei voi vaikuttaa. Sen sijaan parisuhde on maraton, jonka pituus on ennen kaikkea tahdon asia.

Olen tänä keväänä saanut seurata pitkässä parisuhteessa elävän opiskeluaikojen tuttuni FB-päivityksiä hänen ja miehensä kuukausittaisilta deiteiltä, jotka perustuvat tuttavani miehelleen antamaan joululahjaan: Tänä vuonna joka kuukausi he tekevät yhdessä jotakin sellaista, mitä he eivät ole koskaan aiemmin (yhdessä) tehneet. Kerroin tästä miehelleni ollessamme perheemme kanssa katsomassa kesäkuisen Paavo Nurmen maratonin lähtöä, ja hän totesi, että emme ole juosseet koskaan yhdessä maratonia. No joo, emme myöskään erikseen. Ainoa vain, että vain toinen meistä juoksee ja toiselta – selkäleikatulta mieheltäni – se on kiellettyä.

Sittemmin aloin miettiä asiaa. Me emme ehkä ole JUOSSEET yhdessä maratonia tai puolikasta, mutta me olemme kyllä KULKENEET yhdessä puolimaratonin, vuosissa. Elokuun lopussa tulee nimittäin täyteen 21 vuotta ensitapaamisestamme, josta lähtien olemme kulkeneet jotakuinkin samaa matkaa tätä elämän maratoniamme. Tuo aika on itse asiassa puolet meidän kummankin elämästämme, joten aloin oikein miettiä tätä juoksuamme.

Puolikkaamme lähtöhetkellä tunnelma oli vähintään yhtä henkeäsalpaava kuin Paavo Nurmen lähtöviivalla, jänisten erivärisine ilmapalloineen ja odottavine tunnelmineen. Siinä vaiheessa ei varmaan oikein vielä tiennyt miten pitkä taival oli edessä, tai juostaisiinko se yhdessä alusta loppuun. Kuntoa ja nuoruuden intoahan ei puuttunut. Jos vain loukkaantumisilta vältyttäisiin, ehkä se taival taittuisi. No, eihän niiltä vältytty. Se yksi selkä leikattiin, mutta juoksu jatkui; ja vauhdissa on synnytetty pari lastakin. Yksi koirakin juoksi rinnalla 13,5 vuoden taipaleen. Matkan varrella on jouduttu näkemään myös läheisten ihmisten juoksujen loppuja, heidän elämänsä maratoneilla.

Olosuhteet tällä taipaleella ovat vaihdelleet kuin säätila Suomen kesässä. Välillä on paistanut ja välillä myrskynnyt, ja taivas lyönyt tulta. Mutta Kari Tapion sanoin: ”Myrskyn jälkeen on poutasää.” Niin on ollut. Työmatkapyöräilyn suhteen tituleeraan itseäni hyvän sään pyöräilijäksi, mutta maraton-säätä ei voi valita.

Sponsoripaidatkin ovat vaihtuneet työpaikkojen vaihdosten myötä, mutta tämä tiimi on säilynyt. Välillä toinen on juossut edempänä, toista perässään vetäen, tai sitten se toinen on vaan tullut perässä siellä imussa. Voi olla, että toinen on myös työntänyt toista edellään, mutta pääasiallisesti askelet ovat kulkeneet rinnakkain ja ainakin niin että toinen on koko ajan näköetäisyydellä. ”Poissa silmistä, poissa mielestä” – juoksutiimiä ei ole vaihdettu.

En ole mikään pitkän matkan juoksija. Juostuani ensimmäistä kertaa 10 km asuinkaupunkini syysmaratonilla, mietin maalissa että kuka hullu lähtee vielä toiselle kierrokselle, puolikasta taittamaan. Nyt lähestyn puolikkaan maalisuoraa ja tästä kai pitäisi jatkaa nyt toiselle puolikkaalle? Tämä on nyt se tahdon asia. Etenemisvauhti tuskin tulee olemaan sama kuin ensimmäisellä puolikkaalla, mutta olenko tyytyväinen tiimiini? Juhlimmeko tätä ensimmäistä puolikkaan saavuttamista yhdessä vai erikseen? Olemmeko valmiita treenaamaan juoksukuntoa ja –kestävyyttä myös seuraavaa etappia varten? Entä olemmeko valmiita auttamaan toisemme yli maaliviivan?

Elämän maratonin pituudesta ei voi koskaan tietää, mutta jos elinvuosia riittää, juoksemmeko ne läpi yhdessä? Noin yleisesti ottaen, moni varmaan tässä vaiheessa vaihtaisi hetkeksi sprinttilajeihin ja palaisi pitkiin matkoihin myöhemmin, mahdollisesti uudessa tiimissä. Mutta paraneeko tiimi vaihtamalla? Tuoko juoksukisan vaihdos piristystä elämään? Tottakai maisemanvaihdos on aina hyväksi mutta jos ajattelee pitkällä tähtäimellä, eikö se, että tietää ja tuntee jo juoksureitin ylä- ja alamäet ja osaa varautua niihin, vain paranna suoritusta edelliseen kierrokseen verrattuna? 

Ja ainahan voi tehdä jonkin asian toisin – vaikka juosta myötätuulessa takaperin.


10. maaliskuuta 2016

Valmis vapauteen, kiire suhteeseen

VIERAILEVANA BLOGISTINA "LEMPEÄ MIES"


Milloin on valmis, vai onko aina valmis? Onko se valmius vain sattumaa, vai onko siihen olemassa ohjeita? Onko jokaisen manuaali tietyssä pisteessä elämää sama, vai onko se aina täysin eri?

Olen ollut huomaavinani tietynlaisia lainalaisuuksia ihmisten käytöksessä. Erossa, siitä toipumisessa ja uuteen suhteeseen astumisessa. Esimerkkejä onnistuneista suhteista heti välittömästi eron jälkeen on monenmoisia, ja ne kyllä kumoaa psykologien suositukset ja lainalaisuudet alleen. Silti.

Monesti narsisti tarkoittaa samaa, kuin ex-puoliso. Etenkin näin jo ruuhkavuodet taakseen jättäneillä naisilla. Oma elämä tuntuu puhjenneen kukkaan ja vapaus siivittää menoa. Ex on paska, kunnes ne aiemman suhteen aikaiset ongelmat hiipivät uudestaan elämään. Eihän sen niin pitänyt mennä.

Eroa seuraa vauhtikausi. Nainen tuntee elävänsä kuin sadussa. Miehet ihailevat ja puhelinnumerot vaihtuvat. ”Mulle tarjottiin drinkki, vilpitöntä, wau.” Onko se enää tottakaan, kun pidetään kauniina, viehättävänä ja etenkin haluttavana. Hypätään ajassa taaksepäin ja katsotaan eri kamerasta. Mitenköhän se ex siellä kotopuolessa onkaan kohdellut armastaan, kun perus luonnonlakien toteutuminen, tai niiden näkeminen ja kokeminen tuntuu niin hienolle. Onko ne kehut ja paijaukset alkuhuuman jälkeen vaihtuneet harmaaseen arkeen, tai jopa vieläkin tummempaan menoon? Onko se nainen tullut itsestäänselvyydeksi, ja miksi parisuhdekulttuuri on muovautunut tuollaiseksi?

Naiset saavat baarista miehiä huomattavasti helpommin, kuin mies naisia. Piste. Se mitä miehet hakevat ja mitä naiset hakevat, eivät aina kohtaa. Miesten hakemat CV:t saattavat olla hyvinkin suppeita tuossa Rakkauden Live Linkedln:ssä. Se sama CV kelpaa myös aamulla. Naiset kirjoittavat useasti seuralaispalveluiden profiileissaan: ”En harrasta yhden yön juttuja.” Entäpä, jos eka treffit natsaakin siihen malliin, että päädytään miehen tavoitteisiin ja mies ei sitoudukaan noudattamaan tuota profiilin suositusta. Mies lähtee todennäköisesti itsetunto koholla kohti seuraavaa etappia ja nainen ottaa asian miten ottaa. Eron jälkeen se saattaa tuntua jopa hylkäykseltä ja itsetunto voi kärsiä. Toisilla se taas nostaa sitä itsetuntoa, mutta kuitenkin vain hetkeksi. Siitä saattaa tulla jopa salailun aihe naiselle, kaveritkaan ei saa siitä tietää. Miehet taas kertovat kavereilleen sängynpäätyrasteistansa rintaansa röyhistellen, egoillen. Ja näin ihan hamaan loppuun saakka, elleivät havahdu hereille. Todennäköisesti eivät havahdu.

”Ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa.” Näin viisastelee Toni Wirtanen Apulannan biisissä. Joskus on tästäkin aiheesta käyty keskustelu puolitutun eronneen naisen kanssa. Sellaisen naisen, jonka ex oli saanut naisen kadottamaan itsensä ihan kokonaan. Tästä seurannut ero oli saanut elämän puhkeamaan kukkaan ja nimenomaan ihmistä-pitkin-matkustaminen oli ollut se paras onnellisuuden ja itsensä löytämisen reitti. Useat eron jälkeiset lyhyehköllä aikavälillä solmitut ”parisuhteet”, muutamien irtosuhteiden saattelemina, olivat saaneet tuntemaan hyväksyntää ja sitä, että voi olla ihan hyvä tyyppi ja ihana haluttava nainen. Kuitenkin monta eroa lyhyen ajan sisällä ja vieläpä parisuhteista. Eroa. Parisuhteista. Kaikki ne ovat jättäneet jälkensä varmaan myös pahassa. Itse määrittelen pahan tässä tapauksessa niin, että Tinder-profiilissa lukeva: ”Haluan nopeasti kahville”, kertoo ajantajun vääristymisestä sen suhteen, kuinka paljon suhteen hakemiseen on aikaa käytettävissä tässä elämän osa-alueiden aikajaossa.

Mihin jäi se itsensä löytäminen? Arvot, vaatimukset ja toiveet. Entäpä, jos nämä miehet olisivatkin olleet salakavalasti samanlaiset kuin se narsistinen ex’kin. Olisivat osoittaneet matkan itseen eri suuntaan osoittavilla viitoilla. Latistaneet ja ottaneet valtaansa. Käyttäneet jopa tilannetta hyväkseen. Voikohan siinä Tonin lurituksessa olla siltikin pienoinen viisaus. Joskus voi olla fiksua hiljentyä elämään ilman sitoumuksia toisiin ihmisiin. Hakea itseään, arvojaan ja rajojaan. Oppia menneestä ja ajaa se tieto itseensä. Ohjelmoida itsensä uudestaan ja deletoida ne tietoiset huonot puolet.

Itse en näe ystävyyssuhteita, tai kaveruussuhteita ongelmallisina eronneille. Päinvastoin. Välitön parisuhde puolestaan voi viedä melkein mihin suuntaan vaan. Se on riski, jota ei kannata heti ottaa.

Ystäväni. Pitkästä liitosta eronnut fiksu ja ajattelevainen nainen. Sen etäinen, kylmä ja dominoiva ex on alkanut tuntumaan kiltille ja turvalliselle. Oikeastaan tosi hyvälle isälle. Jopa hyvälle tyypille. Mutta. Joku siitä puuttuu. Nykyinen mies tarjoaa kainalon, joka on taivas. Kaikki muu tuntuukin vievän sitten sinne toiseen paikkaan. Mutta kun se edellisen pitkän suhteen suurin tyhjiö täyttyy tuolla kainalolla, niin sehän riittää. Tai sille se tuntuu. Rikotut huonekalut ja muut raivokohtaukset ovat vain sivuseikkoja, sillä nyt on vihdoinkin oma kainalo. Ja myös sosiaalinen status on turvattu, sillä nyt ollaan kunniakkaasti parisuhteessa. Ja koska ystävätkin ovat parisuhteissaan onnistuneet, tätä parisuhdetta ei saa mokata. Välillä harkitaan avun hakemista terapiasta, vaikka suhde on vasta nuori. Ja apua harkitaan omalla kohdalla, koska halutaan muuttua enemmän miehen tarpeita kunnioittavaksi. Ja tämä naiselta, joka on kiltein, herttaisin ja jokaisella muulla elämän osa-alueella fiksuin ja järjestelmällisin. Ja ehkäpä juuri siksi.

Meidän parisuhteita ja niihin syntyviä kulttuureja ohjaa vahvasti omat lapsuudesta saadut tekijät. Henkilökohtaiset tunnelukkomme ovat negatiivisia ja yleensä väärään suuntaan ohjaavia ohjureita myös parisuhteessa. Jos lapsena on kokenut kannustavuuden sijaan jonkin muotoista alistamista, on todennäköistä että alistuu helposti myös aikuisiällä. Opitun mallin mukaan pääsee vähemmällä, kun ei pistä vastaan. Jos kokee puolestaan liian jyrkkää oikeutusta omiin kyseenalaisiin toimiinsa, vaikka ne olisivatkin vastoin monia ulkopuolisia näkemyksiä, voi sisäisenä riesana olla oikeutuksen tunnelukko. Sen syntyyn on voinut johtaa monetkin ulkopuoliset tekijät. Kuten vajavuuden, tunnevajeen, ulkopuolisuuden tai alistumisen tunnelukkoa kompensoivat tekijät.

Kun nämä kaksi tunnelukkoa kohtaavat parisuhteessa, kaaos voi olla hyvinkin valmis. Pahinta lienee, että ne vetävät vielä toisiaan puoleensa. Alistettu haluaa tottumuksesta tulla alistetuksi ja alistaja kokee kumppanin helpoksi. Voikohan parisuhdenarsisteja tehtailla vääränlaisilla liitoilla ja huonoilla yhteensattumilla?

Tunnelukkojen tieteelliseen taustaan kantaa ottamatta, niistä saa lisätietoa osoitteesta www.tunnelukkosi.fi. Itse sain selityksen moneen negatiiviseen toimintatapaani noihin perehtymällä. Sen testin tulokset tuntui myös huomattavasti uskottavemmille, kuin horoskooppien.



”Rakastu silloin kun olet valmis, älä silloin kun olet yksinäinen.” –Joku runoilija


7. maaliskuuta 2016

Kupla

Ihmiset päästävät toisiaan lähelle aivan eri skaaloilla. Itse hölpöttelen henkilökohtaisemmin kuin moni muu. Päästän todella lähelle helposti, eikä minulla ole hankaluutta jutella vaikeistakaan asioista puolituttujen kanssa. Olen avoin kuin kirja. Liiankin. Mutta se syvä läheisyys onkin sitten ehkä tiukemmassa kuin muilla. Se, että pääsee ihon alle, vaatii hyvin paljon. Siellä on harva käynyt. Teflonkartioni on pieni ja ytimessä kiinni, ja todella liukasta tekoa.

Voisi ajatella, että ihmisen lähelle päästäminen on hieno juttu. Että kun antaa itsestään paljon, saa paljon. Hyvää. Nimenomaan hyvää. Että pääsy sisimpään asti, olisi kunnianosoitus ja iso asia. Luottamusta vahvimmillaan. Että kenelläkään ei ole häpyä alkaa käyttämään lähelle pääsyään hyväksi. Näin voisi ajatella.

Mutta kun pääsee puhkaisemaan toisen ihmisen kaikkein intiimeimmän kuplan, tapahtuu joidenkin kanssa kummia. Häveliäisyys katoaa. Kohteliaisuus katoaa. Kunnioittava käytös murenee. Jotkut katsovat oikeudekseen häpäistä, haukkua ja panetella juuri sitä kerran henkisesti lähelle päästettyä ihmistä, aivan kuin tämä ihminen yhtäkkiä olisi omaa omaisuutta. Saavutettu saalis, sulka hattuun. Että voitettuaan luottamuksen sille saisikin sanoa mitä vain, purskauttaa omat pahan olon finninsä päin toisen naamaa. Mutta edes se syvä yhteys ei kuitenkaan tuo velvollisuutta ottaa vastuuta toisen pahasta olosta. Se voi velvoittaa auttamaan, mutta vastuu omasta onnellisuudesta on kuitenkin aina henkilöllä itsellään.

Voin hyvin samaistua vainottujen ja kiusattujen maailmaan. Kuinka kerran lähelle päästämästään ihmisestä ei pääsekään eroon, vaikka kuinka haluaisi. Kuinka kuplan ulkopuolelle työntäminen onkin aivan eri asia kuin sisälle päästäminen. Kuinka vaikeaa on etäisyyden ottaminen läheisyyden jälkeen. Rakkauden tappaminen, etäisyyteen pakottaminen, kun toinen ei sopinutkaan sinne ihan sisimpään. Miten rakentaa kupla takaisin, miten saada ihminen työnnettyä takaisin sinne käsivarren mitan päähän, hieman neutraalimmalle puolelle?

Rakastaminen on uhkarohkeaa, pelottavaa ja addiktoivaa. Kerran rakastamaansa on melkein mahdoton saada syväetäisyydeltä pois. Ainakin se vaatii aivan mahdottomasti energiaa. Mutta kaiken riskin uhallakin, se tarve saada yksi ihminen todella lähelle, se on iso. Kymmenen läheistä ystävää teflonin ulkopuolella ei vain ole sama asia, kuin se yksi tärkein siellä sisällä. Ilman sitä yhtä, olen aina yksinäinen jollain tasolla.


Hei sinä siellä! Juttele itsesi minun kartioni sisään, täytä se naurukuplilla ja lämpimällä ololla. Sinne saa jäädä asumaankin, jos tunnet olosi siellä kotoisaksi :)



27. helmikuuta 2016

Tarja pääsee taivaaseen


Muistatteko sen lempiaineen koulussa, minkä tunneille oli aina kiva mennä? Open kanssa synkkasi ja opetusta seurasi mielellään, korvat höröllä. Läksytkään eivät haitanneet ihan hirveästi, koska niitä teki ihan muuta maailmaa huomaamatta, jopa yli pyydetyn määrän. Aine, jossa ahaa-elämykset kruunasivat mielihyvän, jonka kotitehtävistä tuli poikkeuksetta hyvä mieli.

Minä jätin nämä mukavan aineen tehtävät aina viimeiseksi. Oikein odotin, että pääsen ratkaisemaan arvoituksia ja hoksaamaan asioita. Oppimaan lisää. Minulle matematiikka oli aina se helpoin aine, josta selviydyin pienimmällä vaivalla. Eihän siinä tarvitse edes lukea tolkuttomia määriä sivuja tai muistaa ulkoa paljoa asioita. Riittää kun oppii ne perusperiaatteet hyvin. Muu kulkee päässä mukana ihan itsestään. Loogista ajattelua kun on sen opittuaan vähän hankala unohtaa.

Liekkö se vaivan minimointia vai elämän optimointia, että päätin valmistuakin sovelletun matematiikan laitokselta. Ilman pienintäkään aikomusta esimerkiksi opettaa kyseistä ainetta koulussa. Nuoren vankkumattomalla tulevaisuudenuskolla ajattelin, että tutkinnolla on joka tapauksessa väliä. Ja niinpä on ollutkin.

Työelämässä olen poikkeuksetta hyötynyt systemaattisen analysoinnin ja jäsentelyn perusperiaatteista hoitaessani tuotehallinnan ja markkinoinnin tehtäviä. Looginen johdonmukaisuus ja kriittinen ajattelu saa valitsemaan vaihtoehdoista parhaan ja luotsaamaan laivaa oikeaan suuntaan. Projektihallinnassa oleellisia vahvuuksia ovat pitkäjänteisyys, kurinalaisuus ja keskittymiskyky. Matematiikan opettamia taitoja kaikki. Jonkunasteinen taloushallinnonkaan ymmärtäminen ei ole niin työ- kuin siviilielämässäkään pahitteeksi, ymmärtääpähän toimarin ja talousjohtajankin keskusteluista jotain, ehkäpä sitä hallitustakin joskus.

Eikä nykyvempeleidenkään keskellä selviä ilman pientä sisäistä datanörttiä. Aina ei kerkiä odottamaan että lapsetkaan kaikkea opettaa. Matemaattinen yleissivistys antaa joka tapauksessa huomattavasti vapautta ja elämänhallintaa lisää, kun kaikkien arkipäiväistenkään ongelmien ratkomisia ei tarvi aina ulkoistaa tai alihankkia.

Ja sitten se kysymys: Miksi Tarja pääsee taivaaseen? Deduktiivisen päättelyn esimerkin mukaisesti:
  1. Kiltit tytöt pääsee taivaaseen, punapäät minne vain. 
  2. Tarja on kiltti tyttö. 
  3. Tarja pääsee taivaaseen.
Päättely ja ajattelu on ihmisen perustarpeita, osa filosofiankin muotoa. Eikä ilman ajattelua enää nykymaailmassa tahdo oikein pärjätä. Lukekaa siis matikkaa. Siitä saattaa olla yllättävääkin hyötyä tulevaisuuteen. Kaikki eivät yllä ministeriksi asti ilman sitä. Ja vaikkei ihan ministeriksi aikoisikaan, oppii ainakin olemaan täsmällinen, tunnollinen ja tarkka. Ei hullumpia taitoja nämäkään.


Tsemppiä tuleville ylioppilaille kirjoituksiin - kirjoittakaahan myös se matikka!



10. marraskuuta 2015

Juissii

Olen huomannut ahdistuvani aika tavalla, jos lähelläni on ihminen, joka vaatii minun läsnäoloani 24/7. En pysty olemaan koko ajan läsnä, koko ajan jollekin olemassa. Tarvin omaakin aikaa, yksin olemista ja puuhailemista. Olen aina nauttinut matkoista, leffoista ja menemisistä myös yksin. Olen jokinlainen symbioottinen erakko. Kaikkeen en aina tarvitse toista ihmistä, mutta jonkun olisi ihana olla kuitenkin se kaikista tärkein, joka eläisi elämäänsä samaa matkaa. Ei kylki kyljessä koko ajan, vaan samaan suuntaan, sovitellen. Käsi kädessä, vaikka välillä vähän kauempanakin.

Jos toinen ihminen on läsnä, samassa tilassa, kuulomatkan päässä, monitoroin jollain tasolla ilmapiiriä koko ajan. Tunnen helposti jonkinlaista painetta miettiä miten toinen voisi paremmin, mitä minun pitäisi tehdä, odotetaanko minulta jotain. Onkohan toisella nälkä, kylmä, mukavaa, hyvä mieli vai painaako ajatuksiaan joku. Vaatii paljon aikaa ja yhteistä historiaa, että osaan löysätä hieman ja ottaa yhteiselon rennommin. Luottaa siihen, että toisen on hyvä, vaikka vain olen. Että toinen osaa ottaa vastuun omasta onnellisuudestaan, minun vierelläni. Pyytää ja vinkata, jos jotain on vailla. Ilman että minun pitäisi tehdä aloite, älytä ja ennakoida.

Sillä tätä ei useinkaan tapahdu. Olen niin kyllästynyt näihin ääneen lausumattomiin viesteihin, jotka minun pitäisi ymmärtää kuin taikaiskusta. Olen kyllästynyt miehiin, jotka tarvitsevat minut kainalosauvakseen kävelläkseen eteenpäin. Olen kyllästynyt MeidänKupla -suhteisiin, joissa halutaan omistaa, hallita ja kontrolloida. Tukahduttaa. Imeä minusta kaikki mehut. Hengittää niin lähellä, että ainoa mitä vedät keuhkoihisi on toisen hiilidioksidi.

Onko olemassa parisuhteita, joissa itsenäiset, toisiinsa luottavat aikuiset osaisivat olla yhdessä ilmavasti, nauttien läheisyydestä ilman että toisen fyysinen läheisyys on jokahetkinen pakko? Mielestäni henkinen läheisyys on miljoona kertaa tärkeämpää, ja sen tuntee matkankin päästä. Fyysisesti lähellä, mutta ymmärtämättömänä, saa tukehtumaan. Läheisriippuvaisuus tukahduttaa kaiken kauniin.

Haluaisin ihmisen elämääni, mutten omakseni. Haluaisin vierelleni itsenäisen ihmisen, en itsensä uhraavaa suorittajaa tai hyväksyntää hakevaa marttyyria, jolle mikään ei kuitenkaan ole tarpeeksi, hyvää, eikä riittävästi. Minua ei tarvi pelastaa, enkä ole autettava, minä pärjään myös yksin. Mutta osaan myös ottaa apua vastaan ja olen mielelläni autettavana. Mutta en "tarvi" sitä. Tarvin läheisyyttä, en pelastusta. Miksi sitä on niin vaikeaa hyväksyä? Miten naisen vahvuus ja itsenäisyys voivat edelleenkin olla jotain niin uhkaavaa ja pelottavaa? Miten kunnioittava käyttäytyminen tuntuu olevan niin vaikeaa silloin, kun ei voikaan katsoa naistaan alaspäin? Eikö tasavertainen ole tasa-arvoisen yhteiskunnan tavoitelluin ideaali?


"Honey - älä vedä musta kaikkee juissii, mä haluun vain lempeästi rakastaa."



- - -



Tuntuuko sinusta, että aina annat enemmän kuin saat?
Ihmetteletkö mikseivät muut näe sinun tarpeitasi yhtä hyvin kuin sinä heidän?
Vihaatko kritiikkiä, puolustaudutko helposti?
Suututko, jos apusi ei kelpaa?
Tunnetko olevasi vastuussa muiden tunteista?
Haetko jatkuvasti hoivaa ja hyväksyntää?

Nämä ja muita pohdintoja löytyy täältä:
Läheisriippuvaiset ry: http://laheisriippuvaiset.com
Oireet.fi: http://www.oireet.fi/laheisriippuvuus.html
Terapiatalo: http://terapiatalo.com/blogi/monimutkainen-laheisriippuvuus/



6. syyskuuta 2015

Rakkautta puhtaimmillaan

Mieti ihmistä, kenestä et koskaan haluaisi luopua. Kenelle katat tuoksuvat ruuat pöytään hymyssä suin, kenen tyynyä pöyhit illalla jotta toinen nukkuisi mahdollisimman hyvin, sipaiset poskea hellästi kun kuljet ohi. Mieti, kuinka hänelle kommunikoit. Haluatko rohkaista ja kannustaa, uskoa toisen osaavan ja pystyvän, kehua hieman enemmänkin kuin olisi välttämätöntä? Haluatko olla olkapäänä, ojentaa nenäliinaa, puhaltaa haavaan tai vetää ylös suosta kun toinen rämpii? Haluatko nähdä toisen vahvuudet aina ensin, nähdä ihmisen hyvä, katsoa toista silmiin niin että lämpö paistaa läpi? Haluatko olla aina tavoitettavissa, se ensimmäinen ja myös viimeinen oljenkorsi, kun siipi koskettaa maata?

Mitä on aito rakkaus? Toisen tuntemista muita syvemmin ja läheisemmin, kunnioitusta ja sen näyttämistä, väsymätöntä luottamusta toisen aitouteen, rehellisyyteen ja vilpittömyyteen, halua olla lähellä ja tehdä toiselle hyvää. Vahva tunne siitä, että tämän ihmisen haluan pitää elämässäni ja tämä ihminen myös haluaa minulle kauniita asioita. Rakkaudessa yhteinen tavoite on olla silottamassa toisen matkaa, tehdä yhteisen hyvän eteen töitä ja ajatella toisenkin puolesta.

Rakastamaansa ihmistä haluaa kohdella hyvin. Mietin yllä olevaa kuvausta suhteessa lapsiini. Ei ole mitään eikä ketään, joka saisi minut laittamaan itsensä heidän edelleen. Olen heille aina läsnä, olemassa, kuuntelemassa, tavoitettavissa, luokseni saa aina tulla. Mutta samanlainen rakkaus pitäisi huokua myös parisuhteissa. Myös puolisolleen pitäisi muistaa ja haluta tehdä niitä pieniä rakkauden tekoja huomaamattaan, vain ilahduttaakseen. Puhua kauniisti, kunnioittaa myös sanoillaan. Läsnä pitäisi olla halu ajatella toisen hyvinvointia aina vähän pykälää pidemmälle. "Onhan sinulla avaimet mukana?" -kysymys ei ole kontrollointia eikä holhoamista, vaan pumpulin levittämistä kuoppaiselle tielle. Toisen tekemisten tietäminen ei koskaan ole kyttäämistä, vaan vilpitön halu olla tavoitettavissa aina kun tarve vaatii, saavillinen pumpulia peräkontissaan. Lupaus olla se yksi ihminen maailmassa, joka on ja pysyy.

Rakkaus on kuitenkin myös oman hyvinvoinnin ajattelemista. Liiallinen uhrautuvuus ei koskaan tuo mitään hyvää. Toisen elämän eläminen hänen puolestaan kuihduttaa yhden elämän kokonaan pois. Yksissä nahoissa kun ei mahdu elämään kahtaa ihmistä. Samahan se on lastenkin kanssa. Niiden pitää elää ja kokeilla siipiään ihan itse, takataskussa varmuus siitä, että äiti tai isä on aina kuitenkin heille olemassa. Rakkaudessa ei pidä tyytyä mihinkään muuhun kuin hyvään, kunnioittavaan ja ihmisarvoiseen, koska muuten se ei ole rakkautta, vaan jotain ihan muuta.


Mikä ihana rakkaus - niitä puhtaimpia, pyyteettömimpiä ja syvimpiä tunteita mitä maailmassa on.


Viime vuoden luetuimmat tekstini: